"On, teidän korkea-arvoisuutenne", sanoi konstaapeli.
Rouva Drayton oli työnnetty ulos huoneesta. Hän pysähtyi kuitenkin ensimmäiselle portaalle:
"Ja minä toivon, ettei hänelle tapahdu mitään pahaa — hän kun ei oikein ymmärrä, kuten minun mieh—"
"Hyvä on, tuon kaiken me kyllä tiedämme. Ulos nyt; tätä tietä; älkää kiusatko hänen korkea-arvoisuuttansa!"
Portaan alapäässä nainen pysähtyi taas, nenäliina silmillään.
"Ja panee itkemään, kun täytyy nähdä hänet, onneton raukka, ja lapsi myös, sillä hän on ymmärtämätön kuin kissanpoika, ja minä toivon, ettei hänelle mitään tehdä, kuten —"
Rouva Draytonin enemmät toiveet ja pelko häipyi poliisiaseman meluun. Nuori nainen syytetyn penkillä yhä tuijotteli välinpitämättömänä ympärilleen. Hänen itsemurha-yrityksensä todisti, kuten tavallisesti, täydellistä vararikkoa rakkauden asioissa. Ehkäpä hän oli naimisissa oleva nainen, jonka hänen miehensä oli hylännyt. Luultavasti hän oli taas yksi niistä onnettomista ylhäisön naisista, jonka raskauden häpeä oli tehnyt mielipuoleksi. Ilmeisesti hän oli sivistynyt ja tunteiltaan hienostunut ihminen.
"Hänellä täytyy olla toki joitakin sukulaisia", sanoi virkamies, ja kääntyen syytettyyn hän virkkoi hillitysti: "Sanokaa meille nimenne, hyvä rouva."
Nainen ei näyttänyt kuulevan, vaan painoi lasta lujemmin rintaansa vasten, niin että se heikosti itki.
Virkamies koetti uudestaan: