"Lapsenne nimi on Paul, eikös olekin? Paul — niinkö?"
Nainen katsahti ympärilleen, heitti silmäyksen virkamieheen ja ihmisiin poliisikamarissa, mutta ei virkkanut mitään.
Juuri sillä hetkellä ovi virkamiehen vastapäätä olevalla seinällä avautui äänettömästi, ja eräs herrasmies astui sisään. Naisen harhailevat silmät sattuivat häneen. Sinä hetkenä tylsyys hänestä oli kadonnut. Hän iski katseensa tulijaan. Hänen kasvoilleen levisi syvän tuskan ilme. Hän veti lapsen sivulleen, aivan kuin kätkeäksensä sen toisten silmiltä. Sitten hänen katseensa värähti ja hän kaatui takanaan olevan konstaapelin syliin. Nyt hän oli tunnotonna. Hämärästä huolimatta katselijoitten kasvoille ilmestyi lämmin säälin ja osanoton ilme.
Huomattiin, että herra, joka juuri oli saapunut poliisiasemalle, heti paikalla poistui sieltä. Virkamies näki hänen puikahtavan ovesta ulos, niinkuin hän olisi ollut säikähtänyt varjo.
"Toimittakaa hänet heti Dartfordin turvakotiin", sanoi virkamies, "minä annan paikalla määräyksen."
Kuului ääni poliisikamarin perältä. Se oli rouva Draytonin ääni, joka kuului nyyhkytysten välistä.
"Ja jos te suvaitsette, teidän korkea-arvoisuutenne, sallikaa minun ja minun mieheni ottaa lapsi hoitoomme, kunnes tuo onneton nuori raukka paranee ja voi noutaa sen pois. Meillä ei ole omia lapsia yhtään ja minun mieheni ja minä tahtoisimme ottaa sen, eikä kukaan pidä siitä parempaa huolta, teidän korkea-arvoisuutenne."
"Minä luulen, että te olette hyvä nainen, rouva Drayton", virkkoi virkamies. Sitten kääntyen kirjuriin hän lisäsi: "Kuulustelkaa häntä, ja jos hänen asemansa on tyydyttävä, antakaa lapsi hänelle."
"Oi, kiitos, teidän korkea-arvoisuutenne! Panee minut itkemään —"
"No, no, hyvä on. Älkää huoliko nyt — kyllä me ymmärrämme sen — tulkaa nyt."