Tullessaan tuntoihinsa vanki huomasi, että hänet oli nostettu pois syytetyn penkiltä ja eräs konstaapeli otti lasta hänen sylistään. Hän puristi sitä kuumeentapaisesti:
"Viekää minut pois", hän kuiskasi vapisevalla äänellä ja hänen katseensa harhaili ovelle.
"Ottakaa kiinni se mies", sanoi virkamies osoittaen ovea, josta vieras oli poistunut.
Eräs poliisi riensi kiireesti ulos, mutta palasi pian virkkaen: "Hän on mennyt."
"Viekää minut pois, viekää minut pois", huusi vanki kiihkeästi rukoillen. "Paul, Paul, minun oma pikku Paulini." Naisen hengitys kävi tuskaisena puuskutuksena ja lapsi parkui, kun hän niin lujasti pusersi sitä rintaansa vasten.
"Viekää ne pois", sanoi virkamies.
Syntyi yleistä liikettä. Poliisikamarissa olevat ihmiset työntyivät kasaan, kuten lampaat, lattia kolisi ja kaikki kuiskailivat ja porisivat yht'aikaa. Virkamiehen vakavantyynille kasvoille ilmestyi hymy, ja kellertävä kaasu loi puolihämärää valoaan, kuten ennenkin. Sitten liike taas asettui, nainen ja lapsi olivat menneet, ja poliisikamarin yksitoikkoinen elämä kulki edelleen entistä latuansa.
Kuusi kuukautta myöhemmin eräs kaunis nainen, kasvoiltaan vieläkin tyttö, vaikka silmissä kärsimyksen ilme, pysähtyi muutaman talon ovelle Pimlicossa, ja koputti keveästi.
"Minä tahtoisin nähdä rouva Draytonia", hän sanoi, kun eräs vanha ihminen avasi oven.
"Varjelkoon, ne ovat menneet, rouva Drayton ja hänen miehensä."