"Saatat olla oikeassa, Greta. Luonto ehkä mielellään leikittelee sillä tavalla, mutta, kuten näet, minä otan kaikki asiat vakavalta kannalta — samoin kuin koko elämänkin."
Hän vaikeni, ja hänen huulensa vapisivat hiukan.
"Sitäpaitsi", hän jatkoi toisella äänellä, "aina se on ollut sellaista. Jo siitä asti, kun olimme lapsia — veljeni ja minä — ei minulle ole riittänyt paljoa vanhempain hellyyttä. Tuskin voin sitä enää nyt odottaa."
"Sen täytyy varmaankin olla turhaa kuvittelua", sanoi Greta hajamielisesti. Ilo näytti kuolevan hänen silmistänsä. Hän katsahti sinne, missä Hugh Ritsonin epävarma jalka tallasi tien kivitystä, ja sitten hän äkkiä aivan kuin hetkellisen hellyyden puuskassa katsoi häntä osanottavasti suoraan kasvoihin.
Hugh Ritson luki hänen ajatuksensa. Hymy värähti hänen huulillaan ja katse muuttui teräksenkylmäksi.
"Ei, ei sitä", hän sanoi, "minä en pyydä sääliä — enkä tarvitse sitä. Luonto on lahjoittanut veljelleni kaikki edut — yksinpä ruumiinkin niin sopusuhtaisen, että kreikkalainen kuvapatsas voisi häntä kadehtia mutta hän ja minä olemme kuitit — ehkäpä enemmän kuin kuitit."
Hän naurahti katkerasti, ja tyttö karahti verentipahtavan punaiseksi häpeästä, kun toinen oli lukenut hänen ajatuksensa.
"Olen pahoillani, jos minun ajatuksiani voidaan niin tulkita", hän sanoi hitaasti. "Jos mielessäni oli sääliä, tuli se aivan tahtomattani. Minä ajattelin äitiäsi Hän on hyvä ja hellä jokaiselle. Näes, hän on koko seudun hyvä hengetär. Tiedätkö, mikä nimi hänelle on annettu?"
Hugh pudisti päätänsä.
"Pyhä Grace! Pappi Christian sanoi sen minulle; näyttää kuin minun oma rakas äitini olisi ristinyt hänet."