Hugh palasi sohvalleen. Kiusallinen peili sieppasi taas hänen kuvansa ja ilmaisi hänelle, että hän taas hymyili. Sinä hetkenä kuului sisemmästä huoneesta ankaran nyyhkytyksen häipyvä ääni. Se karkoitti hymyn ja sai hänet pysähtymään. Hän katsoi kasvojensa ilmeitä. Olisivatko nuo roiston kasvot? Suunnitteliko hän jotakin konnantyötä? Ei; hän vain tahtoi puolustaa oikeuttansa, omaa selvää, laillista oikeuttansa — ei mitään muuta.
Hän avasi erään seinälaatikon ottaen sieltä esille avainkimpun. Valiten niistä yhden avaimen hän avasi oven ja astui työhuoneeseen, jonka muutamassa laatikossa oli kasa irtonaisia papereita. Nyt täytyy saada selville, eikö siellä jo olisi testamenttia. Hän silmäsi paperit yksitellen ja asetti tarkastetut sivuun. Lopetettuaan tarkastelunsa hän palasi äskeiseen huoneeseen. Ei piirtoakaan; olihan hän ollut siitä varma!
Taas kuului katkera nyyhkytys sisähuoneista. Hugh Ritson astui äänettömin askelin ovelle, avasi sen hiljaa ja pistäen päänsä sisään kuunteli. Hän kääntyi takaisin tuskaisin ilmein, otti hattunsa ja meni ulos.
Yö oli hyvin pimeä. Hän kulki vähän matkaa käytävää kylään päin ja taas takaisin portaitten luo. Paljastaen päänsä hän antoi yötuulen viillyttää kuumaa ohimoansa. Hänen hengityksensä kävi kovaksi ja kuuluvaksi. Hän oli palaamassa sisään, kun hänen silmänsä keksi liikkuvan valon puistokäytävällä. Valo yhä läheni. Hän astui sitä vastaan ja kohtasi Josiah Bonnithornen. Asianajaja oli matkalla taloon lyhty kädessä.
"Etkö sinä tavannut tallimiestä?" kysyi Hugh kiihkeästi kuiskaten.
"En."
"Se toljake on varmaan kulkenut suurta vuorensivun ajotietä. Pitäisihän jo ennestään tietää, ettei se tyhmyri mihinkään kelpaa. Oletko kuullut, mitä on tapahtunut?"
"Olen."
"Testamenttia ei vielä ole."
"Ja sinun isäsi on tunnotonna?"