"Niin on."
"Silloin sitä ei voida tehdäkään."
Seurasi äänettömyys, ja pimeys näytti käyneen yhä sakeammaksi. Lyhty valaisi hämärällä valollaan vain vähän matkaa edessä-olevaa tietä.
"Jos sinun äitisi on se Grace Ormerod, joka meni naimisiin Robert Lowtherin kanssa ja heille syntyi poika, silloin Paul on tuo poika — ja Lowtherin omantunnonrahojen perillinen."
"Bonnithorne", sanoi Hugh Ritson, ja hänen äänensä vapisi ja petti — "jos asia on niin, on se niin, eikä meidän tarvitse tehdä mitään. Muista, hän on minun isäni. Ei ole uskottavaa, että hän tahtoisi tehdä oman poikansa perinnöttömäksi jonkun toisen pojan vuoksi."
Herra Bonnithorne naurahti hillitysti ja astuen ihan likelle ruusupensasta laski lyhtynsä maahan.
"Sinun isäsi — niin. Mutta tänään olet nähnyt, miten hän voi sinua kohdella. Sinä olet aina ollut lapsipuolen asemassa. Paul on ollut vanhuksen suosikki."
"Siitä ei epäilystä." Hugh astui likelle asianajajaa. Hän oli sotkeutumassa surullisen kiusauksen pyörteihin.
"Jos hän tulee tuntoihinsa, hän voi joutua kiusaukseen tunnustaa vaimonsa laittoman pojan omakseen. Se" — ääni painui matalaksi ja siinä helähti ivallinen sointu — "suojelee vaimoa häpeältä ja riistää sinulta perinnön."
"Kaikissa tapauksissa hän on minun veljeni, minun äitini poika. Jos minun isäni tahtoo määrätä hänet omaisuutensa perijäksi, niin Jumala varjelkoon meitä millään tavalla estämästä sitä."