Davido Rossi ei vastannut, ja kun äänettömyys oli käydä tuskalliseksi, virkkoi Roma taas naurahtaen hermostuneesti:
»Eipä sillä että luulisin hänen ansainneen semmoisen isän. Hän oli varmaan isistä parhain, mutta tyttö…»
»Hän oli lapsi», sanoi Davido Rossi.
»Niin, mutta jos hän olisi ansainnut semmoisen isän…»
»Hän oli vain seitsenvuotias.»
»Vaikkapa, mutta ellei hän olisi ollut pieni itsekäs olento… Eikö hän ollut hiukan itsekäs?»
»Ette saa puhua pahaa ystävästäni Romasta.»
Roman silmät loistivat ja posket hehkuivat ja hänen hermonsa värähtelivät. Oli niin hauska yllyttää häntä edemmäksi, mutta hän ei uskaltanut enää.
»Anteeksi», sanoi hän₄ lempeästi. »Tietysti te tiedätte tuon asian parhaiten. Ja ehkäpä vuosien perästä, kun tyttö ajatteli millainen isä hänellä oli ollut… jos nimittäin tyttö olisi elänyt…»
Heidän katseensa yhtyivät taas, ja Roma loi silmänsä alas hämillään.