»Tahtoisin antaa teille tuon kuvan», sanoi Davido Rossi.
»Minulle?»
»Ettekö tahtoisi sitä?»
»Hartaammin kuin mitään maailmassa. Mutta pidättehän itse siitä?»
»Enemmän kuin mistään muusta omaisuudestani.»
»Kuinka voin siis ottaa sen teiltä?»
»Ei ole kuin yksi henkilö maailmassa, jolle sen antaisin. Se on nyt hänellä, ja minä olen tyytyväinen.»
Donna Roman oli mahdoton enää kestää jännitystä itkemättä ja selittääkseen tunteitaan hän kohotti kuvan huulilleen ja suuteli sitä yhä uudelleen.
Davido Rossi hymyili hänelle ja hän vastasi hymyilyyn. Äänettömyyttä oli vaikea katkaista, mutta juuri kun he olivat jyrkänteen reunalla, pisti pienen pojan pörröinen pää esiin ovesta huutaen:
»Teidän ei tarvitse pyytää minua sisään, sillä minä en tahdo tulla!»