»Se on valhe, Davido Rossi, ja te tiedätte sen! Minä syön omaa leipääni. Työni on omaani, ja minä myyn sen työnantajalleni. Mutta omatuntoni on Jumalan, ja sitä en myy kenellekään.»
Davido Rossin kalpeat, suuttuneet kasvot sulivat heti kuin lumi auringonpaisteessa.
»Olin väärässä sanoessani niin, Bruno, ja pyydän sinulta anteeksi.»
Vihainen tuli Brunon silmissä lauhtui heti.
»Niinkö sanotte, herra? Vaikka minä loukkasin teitä.» Davido Rossi ojensi kätensä, ja Bruno tarttui siihen. »Minulla ei ollut oikeutta suuttua sinuun, Bruno, mutta sinä olet väärässä Donna Roman suhteen. Usko minua, ystävä, sinä olet väärässä, hirveän väärässä.»
»Te luulette, että hän on hyvä nainen?»
»Minä tiedän sen. Ja jos olen sanonut toisin, peruutan sanani ja häpeän niitä.»
»Sepä kaunista! Jospa minä vain voisin uskoa häneen niinkuin te, herra.
Mutta minä olen tuntenut hänet kaksi vuotta.»
»Ja minä olen tuntenut hänet kaksikymmentä vuotta.»
Brunon kasvot osoittivat hämmästystä.