»Minä tulen sinne», sanoi paroni suudellen Roman kättä ja jätti hänet.
Lehterin ovi oli sulkeutunut ja ministeri oli kääntynyt mennäkseen saliin, kun hän äkkiä joutui Davido Rossia vastaan, joka kiiruhti istuntosaliin. Äkillisen mielijohteen vaikutuksesta paroni seisahtui ja puhutteli häntä.
»Herra Rossi», sanoi hän tyynellä, terävällä tavallaan, »jos suvaitsette kuulla vastustajan neuvoa, niin olkaa varovainen tänään. Sallikaa minun sanoa, että seisotte äkkijyrkänteen reunalla, ja ellette väiltäkään omasta vapaudestanne, niin voisitte hiukan koettaa säilyttää parlamenttianne arvoa Euroopan silmissä.»
Molemmat miehet olivat yksin eteisessä, ja ministeri odotti hetkisen vastausta. Mutta Davido Rossi kumarsi vain ja jatkoi matkaansa.
Roma tunsi valkoisen hansikkaansa läpi paronin suudelman piston ja hän punastui häpeästä ja tunsi oman valheellisuutensa, kun vahtimestari avasi hänelle oven hovilehterille. Pikku prinsessa oli jo siellä Don Camillon ja erään muukalaisen tutun kanssa. Kaikki lehterit olivat täynnä väkeä, ja melkein joka paikka alhaalla oli otettu. Aurinko paistoi lasikatosta, ja kuumuus oli jo nyt kova.
Vaikka sali oli täynnä, oli siellä omituinen hiljaisuus. Ei kuulunut naurua eikä puhetta eikä leikinlaskua eikä naisien tervehtimistä lehtereillä. Vähän väliä käännyttiin rauhattomasti suureen sanomalehtimiestenlehterin alla olevaan kelloon päin, ja pöydillä kahisivat suuren neliskulmaisen kirjan lehdet, joka oli asetettu jokaisen jäsenen eteen ja jossa oli otsakkeena »Parlamentille. Lakiehdotus, jonka sisäasiain ministeri (Bonelli) yhdessä sota-asiain ministerin (Morran) kanssa on laatinut yleisön turvallisuuden lisäämiseksi.»
Don Camillo osoitti parlamentinjäseniä vieraalle ystävälleen.
»Nyt ovat ministerit tuolla puhemiehen istuimen edessä — 'syyllisten penkki', kuten vasemmisto sitä nimittää. Juhlallisenko näköisiä? Niin, he ovat juhlallisia kuin tarhapöllöt. Kun ihmisestä tulee ministeri, ovat naurun päivät ohi. Pääministerikö? Ei ole tullut vielä. Ah, tuolla hän on. Bonelli astuu nyt sisään. Voimakkaat kasvot, sanotte? Ne ovat kuin raudasta valetut ja sitten väännetyt vääriksi. Minusta näyttää kuin ne ennustaisivat pahaa tänä aamuna.»
»Lainaatteko minulle kiikarinne, Gi-Gi?» sanoi Roma.
Davido Rossikin oli astunut sisään, ja Roma katseli tarkasti hänen kasvojaan. Ne olivat kuolonkalpeat.