Paronin hymyilevät kasvot eivät muuttaneet ilmettään.
»Nyt ymmärrän mitä tarkoitit sunnuntaina. Vaimoa ei voi vaatia todistamaan miestään vastaan. Minä olen voitettu. Myönnän sen ja onnittelen sinua neuvokkuutesi johdosta.»
Roma tiesi, että paroni katseli häntä kasvoihin aivan kuin tunkeutuakseen hänen sielunsa sisimpiin sopukkoihin saakka.
»Mutta eikö se kumminkin ole hiukan liian rohkeata tuo, että ajattelet avioliittoa?»
»Miksi se on niin rohkeata?» sanoi Roma, mutta hänen katseensa laskeutui ja puna nousi hänen poskilleen.
»Miksikä rohkeata?» toisti paroni?
Hän antoi lyhyen hetken kulua ja sanoi sitten matalalla äänellä: »Jos ajattelemme menneisyyttä ja kaikkea mitä on tapahtunut…»
Roman silmäluomet värisivät ja hän nousi seisaalleen.
»Tuota te siis tahdoitte sanoa minulle…»
»Ei, ei! Istu, lapseni. Minä pyysin sinut tänne osoittaakseni sinulle, että aikomasi avioliitto on vaikea, ehkäpä mahdoton.»