Roman hymyssä oli jotain tarttuvaa. Ruususuu helmihampaineen näkyi hymyilevän itsekseen, ja loistavat silmät hymyilivät omaa hymyänsä. Hänen huulensa avautuivat, ja samalla tunsi omien huuliensa avautuvan.
»Hänellä on hirveä viehätysvoima», kuiskasi amerikkalainen, »jotain vallan käsittämätöntä.»
»Hän on elänyt — siinä kaikki, mitä minä voin siinä nähdä», vastasi englantilainen.
Seuraavassa silmänräpäyksessä Roma oli vetänyt kaikki vilkkaaseen keskusteluun. Huolimatta hänen luontaisesta iloisuudestaan ja viehättävyydestään ne, jotka tunsivat hänet, saattoivat huomata, että hän oli kiihoittunut, ja hänen iloiset kasvonsa näyttivät osoittavan, että tuon kiihoittumisen syy oli hauskaa laatua. Hän vähänväliä nykäisi pitsikoristetta kaulassaan, ja joskus se putosi lattiaan, jolloin nuori roomalainen nosti sen ylös. Sitten hän nauroi ja pysyäkseen tyynenä avasi takkinsa, niin että kyyhkysharmaa hame pisti esiin. Hän heittäytyi sitten nojatuoliin, jolloin pieni kenkä ja sinisellä kirjailtu sukka näkyi liepeen alta.
»Te olette valmistanut suihkulähdettänne tänään…» alkoi paroni.
»Niin olen», vastasi ääni, joka joskus kaikui lempeästi, joskus täyteläisesti, »ja minä arvelin, etten viitsisi tänään katsella mitään juhlakulkuetta Roomassa, jossa kansa pitää juhlakulkueita joka päivä vuodet umpeen — mutta arvatkaapa, mikä minut tänne toi?»
»Taiteilijan vaisto, tietysti», sanoi Don Camillo.
»Ei, vaan naisen vaisto — tulin näkemään erästä miestä!»
»Onnen poika se, olipa hän kuka tahansa!» virkkoi amerikkalainen. »Mutta hän saa nähdä jotain suloisempaa kuin te kumminkin», ja sitten nuo kauniit kasvot loistivat aurinkoisen hymyn valaisemina.
»Mutta kuka hän on?» kysyi nuori roomalainen.