»Kerron teille. Bruno — muistattehan Brunon?»
»Bruno!» huudahti paroni.
»Oh! Brunoa ei vaivaa mikään», sanoi hän ja lisäsi kääntyen toisiin: »Bruno on minun palvelijani atelieessa — marmorinhakkaajani, tiedättehän, Bruno Rocco, kerrassaan sopiva nimi hänelle. Suuri, pörhöinen, hyväluontoinen karhu, joka aina laulaa tai murisee tai nauraa ja on luotettava kuin teräs. Hän on myöskin hirveän vapaamielinen, sosialisti, anarkisti, nihilisti ja vaikka mitä kauheata.»
»No, entä sitten?»
»Niin — siitä saakka kun aloin tehdä suihkukaivoani… Minä valmistan suihkukaivoa kaupungin hallitukselle — se pystytetään Piazza Colonnan uudelle osalle. Toivon sen valmistuvan parin viikon perästä. Tahdotteko nähdä sen? Kyllä lähetän kortit — pieni yksityisnäyttely, ymmärrättehän.»
»Mutta — Bruno?»
»Ah niin, Bruno! Olen hakenut mallia yhteen henkilöistäni… maljan ympärillä olevista henkilöistä. Ne esittävät kahtatoista apostolia ja keskellä on Kristus ojentaen elämän vettä.»
»Mutta Bruno! Bruno! Bruno!»
Hän nauroi, ja hänen naurunsa iloinen helinä pani heidät kaikki nauramaan.
»Bruno on veisannut erään ystävänsä ylistystä, kunnes minä olen vallan tullut hurjaksi — hurjaksi… eikö se ole englantilaista? Kerroinhan, että olen puoleksi englantilainen. Amerikkalaistako? Kiitos, kenraali! Minulle tuli siis vallan hurja halu saada hänet mallikseni.»