»Sehän on sangen yksinkertaista — palkatkaa hänet istumaan mallinanne», sanoi prinsessa.
»Oh», virkkoi Donna Roma leikillisen juhlallisesti, »hän on vallan liian suuri henkilö siihen tarkoitukseen! Parlamentin jäsen, vasemmiston johtaja, profeetta, henkilö, jolla on tärkeä tehtävä, en uskalla uneksiakaan sellaista. Mutta tänä aamuna, niin kertoi Bruno, tuo hänen ystävänsä, hänen epäjumalansa, aikoo seisahduttaa paavin juhlakulkueen ja ojentaa hänelle anomuskirjan — ja silloin minä arvelin voivani saada kaksi kärpästä samalla iskulla — näkisin tuon miehen ja juhlakulkueen — ja siksi minä tulin.»
»Ja kuka on tuo teidän mallimiehenne, armaani?»
»Suuri Davido Rossi!»
»Sekö mies?»
Valkoinen höyhen heilui kuin viuhka.
»Ja miksikä ei? Hän kuuluu olevan kaunis. Pitkä, tumma, nerokkaan näköinen, kiihkeät silmät, juhlallinen ilme ja syvä, värisevä ääni — semmoinen ääni, joka tunkee ytimeen asti — ei mikään käheä vasemmistoääni, joka aina murtuu korkealle noustessaan.»
»Se mies on julkinen vitsaus ja hänen pitäisi joutua poliisin huostaan», sanoi pikku prinsessa polkien lattiaa jalallaan.
»Hänen kielensä on kuin miekka ja hänen kynänsä kuin tikari», sanoi nuori roomalainen.
Donna Roman silmissä alkoi liekehtiä uusi ilme.