»Ah niin, hän on sanomalehtimies, eikö niin, ja hän häpäisee ihmisiä tehdessään?»
»Hän on turmellut useamman maineen kuin kukaan muu Euroopassa», sanoi pieni prinsessa.
»Nyt muistan. Hän hyökkäsi kamalasti meidän nuorten ikäneitojen ja vanhojen nuortenmiesten kimppuun. Sanoi, että he saattavat kaikki sotkuksiin — nimitti heitä muumiomuseoksi ja sanoi heitä häviön perikuviksi, joka oli kohtaava maata. Eikö se ollut häpeällistä? Ei kukaan mielellään siedä, että hänestä puhutaan, ei ainakaan Roomassa, jossa se turmelee kaikki. Mutta entä sitten! Se nuori mies on ehkä oppinut puhumaan vapaasti jossakin vapaassa maassa. Voimmehan antaa hänelle anteeksi, eikö niin? Koska hän sen lisäksi on niin vastustamaton ja kaunis!»
Sanat, ääni, katseet, kaikki oli leimahtanut huoneen läpi kuin peitetty salama, ja amerikkalainen katsahti englantilaiseen, joka kumartaen päätään ajatteli: »Se on totta, hänessä on jotain peloittavaa — jotain omituista.»
»Jos koetetaan seisahduttaa paavin juhlakulkuetta, niin siitä voi seurata meteli», sanoi amerikkalainen kenraali italialaiselle kenraalille. »Siitäkö vaarasta paroni puhui?»
»Siitä», sanoi kenraali Morra. »Valtion on ollut pakko verottaa leipä, ja se on tietysti antanut aihetta kansallishengen vastustajille sanoa, että me näännytämme kansan nälkään. Tuo Davido Rossi on pahin roomalainen koko Roomassa. Hän vastusti meitä parlamentissa ja hävisi. Antoi anomuskirjan kuninkaalle ja hävisi taas. Nyt hän koettaa anoa paavilta apua — mitä hän toivonee, sen taivas tietää.»
»Hän toivoo tietysti vaikuttavansa yleiseen mielipiteeseen», sanoi paroni kyynillisesti.
»Yleinen mielipide on suuri valta, teidän ylhäisyytenne», sanoi englantilainen.
»Suuri rutto», sanoi paroni tulisesti.
»Mikä hän on, tuo Davido Rossi?»