John Storm oli vakava luonteeltaan, mutta Glory sai hänet nauramaan koko sydämensä pohjasta. Paitsi Byronia ja "Sir Charles Grandisonia" ei Glory pastorin kirjastosta tuntenut muuta kirjallisuutta kuin Raamatun, katkismuksen ja kirkkokäsikirjan, ja näitten sisällystä hän käytti jokapäiväisessä puheessaan vallan hämmästyttävän vapaasti ja rohkeasti. Hänen suurin ilonsa oli matkia lukkaria, joka torkkuvana vastasi messuun.
Pastori: "Oi, Herra suumme avaja" (ei mitään vastausta). "Missä sinä olet, Neilus?" Lukkari (äkkiä heräten pöntössään): "Täällä, herra pastori — niin sulle kunniata veisaamme."
John Storm nauroi — nauroi vallan hillittömästi, ja silloin oli Glory sanomattoman onnellinen. Mutta kohta John läksi pois taas, kun hänen isänsä lähetti hänet Australiaan, ja valo Gloryn maailmassa sammui.
Ei maksanut vaivaa muutella takakäytävän kelloa, sillä asiat olivat toisenlaiset nyt. Glory oli kuusitoistavuotias, ja ainoa puu, johon hän nyt koetti kiipeillä, oli hyvän ja pahan tiedon puu, ja se repi häntä kamalasti. John Storm oli lordin poika, ja hänestä itsestään tulisi kerran lordi. Glory Quayle oli orpotyttö, ja hänen isoisänsä oli köyhä maalaispappi. Heidän köyhyytensä oli suloinen, mutta siinä oli sappea myöskin. Nuo alituiset pakkosäästöt puvuissa, päällystakit, joita piti kääntää, hatut, jotka olivat kauniita ostaessa, mutta joita piti käyttää niin kauan, että muuttuneet kuosit panivat ne näyttämään harakanpeläteiltä, ja sitten nuo salaperäiset, taivas tiesi kenen vaatteiden jätteet — tytön luonteen itsenäisyys nousi kapinaan tuommoisia nöyryytyksiä vastaan.
Äidin veri tyttäressä alkoi kuohua yli, ja vanhapiikahallinto, joka oli murtanut ranskattaren elämän, oli tukahduttaa myöskin Man-saaren tytön kaavamaisuudellaan. Alituiseen hän unohti ruoka-ajat, joita määrättiin auringon mukaan, ja hän saattoi nukkua mihin aikaan tahansa ja valvoa myöskin kuinka kauan tahansa. Häntä kiusasi istua juhlallisena kuin vallasneitonen, ja hänellä oli paha tapa aina silloin tällöin heittäytyä pitkälleen lattialle. Usein hän nauroi tukahduttaakseen itkua, mutta hän ei viitsinyt edes hymyillä ylhäisen rouvan typerälle jutulle, eikä välittänyt hitustakaan kuninkaallisen perheen syntymäpäivistä. Vanhat tädit rakastivat hänen sieluaan ja ruumistaan, mutta he sanoivat usein: "Mitä ihmettä siitä tytöstä tulee, kun isoisä kuolee?"
Ja vanha isoisä, kunnon ukko, olisi antanut elämänsä säästääkseen Glorylta pienen kivun varpaan päässä, mutta hän ei ymmärtänyt mitä ainetta tuo tyttö oli. Hänen keppihevosenaan oli riimukirjoitusten tutkiminen, joita Man-saari on täpö täynnä, ja kun Glory auttoi häntä niiden puhdistamisessa ja kopioimisessa, oli hän onnellinen kuin koulupoika. Vaikka he asuivat samassa talossa ja Gloryn makuukamari, jonka akkunat olivat satamaan päin, oli aivan pastorin ummehtuneen työhuoneen vieressä, mistä pesukamarin katto näkyi, niin pastori aina eli kaukana takanapäin kymmenennessä vuosisadassa ja Glory jossakin etäällä kahdennessakymmenennessä vuosisadassa.
Vangittu varpunen räpytteli häkkinsä seiniä vastaan. Ennenkuin hän huomasikaan, pyrki hän pakenemaan tuosta vanhasta, uneliaasta paikasta, ikävöiden suureen ulkomaailmaan. Kesäiltoina hän kiipesi ylös Peelin kukkulan rinnettä ja heittäytyi kanervikkoon, missä hän ensi kerran oli nähnyt John Stormin. Siellä hän katseli, kuinka laivat nostivat ankkurinsa lahdelmassa, vanhan aution linnan muurien takana, ja hän toivoi pääsevänsä pois noilla laivoilla — pois merelle ja suuriin kaupunkeihin pohjoiseen ja etelään. Mutta kohtalo pusersi hänen olopiirinsä yhä ahtaammaksi, eikä hän voinut keksiä mitään tietä, joka johtaisi siitä ulos. Kaksi vuotta kului ja kahdeksantoistavuotiaana häntä kalvoi se tunne, että hän oli tuhlannut puolet elämästään. Hän katseli aurinkoa, kunnes se vaipui mereen, ja sitten hän palasi takaisin Glenfabaan ja pimeisiin ilmapiireihin.
Kaikkeen oli syynä heidän köyhyytensä, ja heidän köyhyyteensä oli kirkko syynä. Hän alkoi vihata kirkkoa; se oli tehnyt hänet orvoksi; ja kun hän ajatteli uskontoa virkatoimena, tuntui se hänestä perin itsekkäältä. Jos ihminen antautui niin korkeata tarkoitusperää tavoittelemaan (kuten hänen oma isänsä), niin hän ei voinut ajatella itseään; hänen täytyi uhrata elämänsä ja rakkautensa ja maailma — mikä mursi aina semmoisen ihmisen. Mutta täytyihän kumminkin tässä maailmassa elää, ja mitä hyödytti hautautua ennenkuin oli kuollut?
Miten lienee ollutkaan, mutta Gloryn epämääräiset toiveet muuttuivat unelmiksi, joissa John Storm oli päähenkilönä, ja eräänä päivänä tyttönen kuuli, että John oli palannut takaisin. Hän meni sinä iltana kukkuloille, hän nauroi ja itki, hän huusi ja juoksi, sillä eihän siellä ollut muita näkemässä kuin kalalokit. Kaikki oli juuri kuin runoissa, sillä tuolla kallion reunalla makasi John itse, aivan sen paikan vieressä, missä Gloryn oli tapana istuskella. Nähdessään hänet Glory hiljensi kulkuaan ja alkoi nyppiä kanervia ikäänkuin ei olisi nähnyt ollenkaan mitään. John kiiruhti häntä vastaan molemmat kädet ojennettuina, ja sitten Glory yhtäkkiä muisti, että hänellä oli yllään vanha kudottu röijy, punastui korvia myöten ja oli melkein tukehtua häpeästä. Vähitellen hän elpyi taas ja puhella lörpötti kuin myllynratas, ja sitten hän rupesi pelkäämään, että John ehkä luulisi hänen olevan hämillään muista syistä; siksi hän taas rupesi nyhtämään kanervia ja selittämään miksi hän punastui. John ei nauranut. Omituisesti hymyillen sanoi hän syvällä äänellään jotain, joka melkein jäädytti veren Gloryn suonissa.
"Minä tulen itse tästälähin olemaan köyhä. Olen riitaantunut isäni kanssa, Glory. Minä menen kirkon palvelukseen."