Kymmenvuotisena hän oli poikatyttö, joka marssi pitkin kaupunkia kokonaisen poika-armeijan etunenässä, soittaen kampaa hampaittensa välissä ja huiskutellen pastorin nenäliinaa hänen kävelykeppinsä päässä. Tähän aikaan hän kiipeili puihin, varasteli hedelmäpuutarhoista (tavallisesti omastaan) ja matki poikien ääntä sekä piti vääryytenä, ettei hänen annettu käydä housuissa. Mutta sen sijaan hän käytti kudottua merimieslakkia, ja hänen elämänsä tuli kuitenkin hiukan valoisammaksi siitä, että hän käytännöllisistä syistä ja yleensä siisteyden vuoksi sai käydä valkoisessa, ruumiinmukaisessa neulotussa villaröijyssä. Sitten sattui vielä niin, että eräällä henkilöllä oli pieni vene, jota hän ei tarvinnut, ja hän kysyi eikö Glory tahtoisi sitä omakseen. Yhtä hyvin olisi voinut kysyä, eikö hän tahtonut paratiisia tai torttuja tai mitä tahansa muuta taivaallista! Tämän tapahtuman perästä käytti Glory merimiestakkia ja lakkia ollessaan merellä ja kierteli vesillä kuin hanhenpoikanen.
Kaksitoistavuotisena hän rakastui — rakkauteen. Se oli epämääräinen tunne, johon sekaantui loisto-unelmia. Koska pastori oli liian köyhä voidakseen lähettää hänet Douglasiin naisopistoon ja pastorin tyttäret liian ylpeitä antaakseen Gloryn käydä tyttökoulua Peelissä, jäi hän Rakel-tädin opetettavaksi kotona. Rakel-täti luki Thomas Mooren runoja, tiesi kaikkien kuninkaallisen perheen jäsenten syntymäpäivät ja oli muutoin lempeän romanttinen. Tästä lähteestä ammensi Glory merkillisiä tietoja unelmamaailmasta, jossa nuoret tytöt liitelevät loiston, rakkauden ja onnen päivänpaisteessa. Eräänä päivänä hän makasi selällään Peelin kukkulan kanervikkorinteellä, pää käsivarrella miettien kertomusta, jonka Rakel-täti oli hänelle kertonut. Se oli merenneidosta, joka saattoi nousta merestä ja sanoa mille miehelle tahansa "tule", ja miehen täytyi tulla — jättää kaikki ja seurata häntä. Yhtäkkiä metsästyskoiran kylmä kuono kosketti hänen otsaansa ja voimakas ääni huusi: "Siivolla, koira!" Nuori, noin kahdenkolmatta ikäinen mies säärystimet ja metsästystakki yllään astui kallion kuvetta pitkin. Glory tunsi hänet ulkomuodolta. Se oli John Storm, lordi Stormin poika, joka nykyään oli muuttanut asumaan Knockaloen kartanoon yhden englanninpenikulman päähän ylöspäin kukkulata Glenfabasta.
Sen perästä ei Glory kolmeen viikkoon puhunut kenestäkään muusta kuin John Stormista ja hän alkoi säännöllisesti kammata tukkaansa. Hän katseli nuorta Stormia kirkossa ja sanoi Rakel-tädille, että Storm varmaan saattoi nähdä aivan hyvin pimeässä, sillä valo näkyi tulevan hänen silmiensä sisäpuolelta. Sitten häntä alkoi hävettää, ja jos joku sattui mainitsemaan John Stormin nimen Gloryn kuullen, hän punastui korvia myöten ja juoksi pois huoneesta. John Storm ei edes vilaissutkaan Gloryyn ja jonkun ajan perästä hän läksi Kanadaan. Glory asetti takakäytävän kellon Kanadan ajan mukaan voidakseen aina tietää, mitä John teki siellä vieraalla maalla, ja sitten hän unohti koko jutun. Hänen mielialansa vaihtelivat nopeasti, ja kaikki eri tunnelmat olivat valtavia ja tosia, mutta ei kulunut kuin vuosi ennenkuin hän taas rakastui, tällä kertaa kirkon sakaristossa, sievään poikaan, joka seisoi häntä vastapäätä katkismusluokassa.
Se oli englantilainen, Gloryn ikäinen poika, joka oli tullut tänne saarelle vain lupapäiviään viettämään. Toisen kerran Glory näki hänet Glenfaban pihalla pojan äidin ollessa sisällä talon isäntäväkeä tervehtimässä. Hän lyödä napsahutti pojan käsivartta ja alkoi sitten juosta pakoon poika kintereillä — alas äyrästä ja sitten ylös puuhun, jossa hän nauroi ja huusi: "Eikö se ole hauskaa?" ja poika ei voinut nähdä muuta kuin Gloryn suuret, valkoiset hampaat.
Pojan nimi oli Francis Horatio Nelson Drake, ja hän oli täyteen ladattu kertomuksia ulkomaailmasta, jossa hänen koulunsa oli ja jossa ainoat mainitsemista ansaitsevat "miehet" elivät. Tietysti hän kertoi kaikesta tuosta mitä tuttavallisimmin ja niin vakuuttavasti, että Glory vallan vaipui unelmiin. Se oli kerrassaan ihmeellinen poika, ja sopivan ajan kuluttua (noin kolmen päivän) Glory kosi häntä. Totta on, että poika ei näyttänyt kovin hurmaantuneelta tämän esityksen johdosta, mutta kun Glory selitti, että hänelle oli vallan samantekevä, huoliko poika hänestä vai ei, ja että oli olemassa lukemattomia muita, jotka ilomielin käyttäisivät sellaista tilaisuutta, niin poikakin rupesi katsomaan asiaa toiselta kannalta ja he päättivät paeta yhdessä. Ei tosin ollut olemassa mitään erityistä syytä, joka olisi pakottanut niin suurenmoisiin hankkeisiin, mutta kun nyt kerran Glorylla oli vene, niin hänestä tuntui erinomaisen sopivalta lähteä sillä karkumatkalle.
Glory pukeutui rippihameeseensa ja komeimpiin tamineihinsa ja hiipi tapaamaan armastaan sillan alle, missä vene oli kiinni. Poika odotutti itseään puoli tuntia, kun näet hänellä oli sisaria ja kaikenlaisia muita vastuksia, mutta päästyään vihdoin "laivalle, laivan kannelle" hän oli varmassa satamassa. Glory oli malttamaton, poika oli levoton, eikä kumpainenkaan pitänyt tarpeellisena tuhlata aikaa suudelmiin.
He sousivat ulos satamasta lahdelle, ja siellä he nostivat purjeet ja ohjasivat venheen Skotlantia kohti. Kun tämä oli tehty, kävi mieli hiukan keveämmäksi, ja heillä oli aikaa puhella tulevaisuudesta. Francis Horatio kehui työn arvoa — hän aikoi luoda itselleen nimen; Glory ei ollut aivan samaa mieltä. Nimi! no niin, ja loistavia juhlamenoja; hänestä tuntuivat matkat kuitenkin hauskimmilta, Silloin he saisivat nähdä niin paljon ihmisiä ja muuta nähtävää, elleivät tuhlaisi kovin paljon aikaa työhön.
"Voi millainen tyttö sinä olet!" sanoi poika ylenkatseellisesti. Glory puri huultaan, sillä tuo ei ollut hänestä mieluista. Mutta vielä kului puoli tuntia ennenkuin poika auttamattomasti pilasi asiansa. Hän oli tuonut mukanaan koiransa, rottakoiranartun, ja rupesi nimittelemään sitä kaikenlaisilla koiranimillä, hyvitellen sitä ja kehuen, että sen penikoista vielä saataisiin paljon rahaa. Sitä Glory ei enää voinut kestää. Hän ei sinä ilmoisna ikänä voisi karata semmoisen henkilön kanssa, joka puhui niin epähienoa kieltä.
"Voi, millainen tyttö sinä olet!" sanoi poika taas; mutta Glory ei enää välittänyt siitä ollenkaan. Paljaalla käsivarrellaan hän yhtäkkiä oli kääntänyt peräsimen vasemmalle, aikoen ohjata veneen takaisin Peeliin, mutta tuuli oli käynyt vinhemmäksi ja aallot alkoivat kohota korkeiksi. Kun vene nopeasti käännähti, irtautui raakapuu, ja purje lerpatti avutonna mastoa pitkin. Sitten he soluivat aaltojen väliin, eikä Glorylla ollut voimia ohjata venettä pois sieltä; pojasta taas ei ollut enempää apua kuin mistä tyhjäntoimittajasta tahansa. Tyttö istui siinä valkoisessa musliinipuvussaan, poika hoiteli koiraansa, yö oli yllättää heidät, ja he kiikkuivat aavalla merellä, pieni masto ja rikkinäinen purjeriepu apunaan. Mutta yhtäkkiä suuri, musta purjevene ilmaantui pimeästä, ja aikamiehen ääni huusi: "Olkaa huoleti, lapset!"
Se oli John Storm. Hän oli herättänyt nuoren tytön eloon Gloryssä ja sen jälkeen hän myöskin herätti nuoren naisen. Glory hiipi hänen turviinsa kuin lapsi sinä yönä ja seuraavan neljän vuoden kuluessa tuntui tytöstä kuin olisi hän aina samoin hiipinyt John Stormin turviin. Hän oli Gloryn iso veli, hänen herransa, hänen hallitsijansa, hänen kuninkaansa. Glory asetti hänet kauas huimaavaan korkeuteen itsensä yli, kaiken jalouden ja suuruuden keskelle. Kun hän hymyili Glorylle, niin Glory punastui, kun hän rypisti otsaansa, niin Glory tuli surulliseksi ja pelkäsi. Luullen miellyttävänsä John Stormia Glory koetti pukeutua kaikkiin taivaankaaren väreihin, mutta nuori mies moitti häntä ja käski hänen tyytyä villaröijyynsä. Glory koetti väkisinkin kammalla suoristaa punaisia kiharoitaan, mutta John Storm kertoi hänelle, että ylhäisimmätkin vallasnaiset antaisivat vaikka molemmat korvansa saadakseen sellaiset kiharat. Sen jälkeen Glory hyväili niitä sormillaan ihaillen niitä peilissä.