"Tuo rakas, pikku saari! En minä koskaan huomannut, että se oli niin kaunis! Ehkä minä olisin voinut olla onnellinen sielläkin, jos vain olisin koettanut. Jos minulla vain olisi ollut yksikään toveri! Kuinka hupsu minä olen! Viisi vuotta olen toivonut pääseväni pois ja rukoillut, ja nyt!… Se on niin kaunis, eikös ole? Aivan kuin vesilintu! Ja kun on siellä syntynyt… rakas, pikku saari! Ja kaikki vanhat ihmiset siellä! Heille tulee niin ikävä nyt! Tulenkohan minä milloinkaan… Minä menen alas. Tuuli käy kylmemmäksi, ja vesi tuolla perässä saattaa minun silmäni… Hyvästi pikku lintunen! Minä palaan takaisin — minä… Niin, älä pelkää, minä…"
Nauru ja vilkas puhe, hilpeä leikillisyys ja tunteellisuus loppuivat vihdoin nyyhkytykseen, ja tyttö juoksi alas hytin portaita häviten näkyvistä. John Storm katseli hänen jälkeensä. Nuori pappi oli tuskin virkkanut sanaakaan, mutta hänen suuret ruskeat silmänsä olivat kosteat.
II.
Gloryn isä oli ollut pastori Qyualen ainoa poika, joka oli piispan kappalaisena piispanhovissa. Siellä hän oli tutustunut Gloryn äitiin, joka oli piispan rouvan kamarineitsyenä. Hän oli iloinen nuori ranskatar, jonka äiti oli nuoruudessaan kuuluisa ranskalainen näyttelijätär ja isä keisarikunnan aikuinen upseeri, joka ei ollenkaan tiennyt tyttärensä olemassaolosta. Vähän sen jälkeen kun Gloryn vanhemmat olivat menneet naimisiin, tarjottiin kappalaiselle hyvää lähetyssaarnaajan paikkaa Afrikassa, ja ollen harras kristitty hän suostui siihen pelkäämättä rannikolla raivoavia kuumetauteja. Mutta hänen nuori ranskalainen vaimonsa oli äidiksi tulemassa ja häntä kauhistutti elämä vieraassa maassa. Siitä syystä vei pappi hänet isänsä kotiin Peeliin sanoen hänelle hyvästi viideksi vuodeksi.
Pappi eli neljä vuotta, ja sillä ajalla he kirjoittivat muutamia kirjeitä toisilleen. Mies lähetti viimeiset käskynsä Southamptonista: "Jos se on poika, anna hänelle nimeksi Johannes (evankelistan mukaan), mutta jos se on tyttö, nimitä hänet Gloryksi." Ensimmäisen vuoden lopulla äiti kirjoitti: "Lemmikkimme on saanut ensimmäisen lyhyen mekkonsa. Et voi kuvitella herttaisempaa olentoa. Hänen pienet, suloiset, paljaat käsivartensa, hänen kaulansa ja pienet pyöreät hartiat! Tiedäthän, että hän on punatukkainen tyttö — punakiharainen! Hänen silmänsä ovat niin suuret ja loistavat! Ja entäs hänen suunsa, hänen leukansa ja pienoiset, punertavat varpaat! Minä en käsitä kuinka voisin elää näkemättä häntä alinomaa!" Neljännen vuoden loppupuolella tuli isän viimeinen kirje: "Rakas vaimoni, tämä ero on katkeraa, mutta Jumala on sen tahtonut, emmekä me saa unohtaa, että mahdollisesti saamme elää koko elämämme erossa." Seuraava kirje oli Englannin konsulilta Gaboon Riveristä; se sisälsi ilmoituksen hurskaan lähetyssaarnaajan kuolemasta.
Pastori Quaylen talouteen kuului hän itse ja kaksi naimatonta tytärtä, mutta se oli liikaa vilkkaalle, nuorelle ranskattarelle. Miehensä eläessä hän oli jo nääntyä vanhapiikahallinnon alla, mutta miehen kuoltua hän ei enää koetellutkaan taistella kohtaloa vastaan, vaan sai jonkin yksinkertaisen taudin ja kuoli äkkiä.
Paljas kallioseinä katseli Gloryn syntymäpaikkaa, mutta aurinko nousi vuoren yli ja kaunis virta syleili sen kylkiä. Neljännes englanninpenikulmaa virtaa alaspäin oli satama ja sen takana lahdelma, jossa pienellä kallioisella saarella oli vanhan linnan rauniot, ja sen takana levisi Irlannin meri, "houkutellen laskevaa aurinkoa viipymään." Pastorin puustellin nimi oli Glenfaba, ja siitä oli puoli englanninpenikulmaa Peel-nimiseen kalastajakaupunkiin.
Glory oli pieni punapäinen veitikka alusta pitäen, ja kaikessa, mitä hän teki tai sanoi, oli jonkinmoista vallatonta huolettomuutta. Kun hän oli kuusivuotinen, ei voinut uskoa sanaakaan, mitä hän kertoi. Hän ei vähääkään välittänyt, oliko hänen puheensa totta vai valhetta, eikä antanut pelon eikä suosion, ei palkinnon eikä rangaistuksen siihen vaikuttaa. Pastorilla oli tapana sanoa: "Minä pelkään totta tosiaankin, että lapsella ei ole mitään siveellistä omaatuntoa — hän ei näy ollenkaan voivan erottaa oikeata väärästä." Tämä huolestutti hänen uskonnollista tunnettaan, mutta kutkutti hänen leikillisyyttään eikä muuttanut hänen rakkauttaan. "Hän on täysi pakana — Jumala siunatkoon hänen viatonta sydäntään!"
Gloryn mielikuvitus oli suurempi kuin lapsilla yleensä. Siihen aikaan kun hän janosi lasten seuraa saamatta sitä, kuvitteli hän, että monta kappaletta häntä itseään oli olemassa eri paikoissa, ja hänen oli tapana kutsua niitä leikkimään kanssaan. Virrassa asui yksi Glory, matalikossa, missä ahvenet uivat, lähteessä oli Glory ja korkealla vuorilla oli Glory; kun oikea Glory puhui heille, vastasivat he aina. Hänen nukkensa olivat kaikki kuninkaita ja kuningattaria, ja hänellä oli erityinen taito valmistaa omituisia, komeita valepukuja. Tuntui melkein siltä kuin hänen näyttelijätär-isoäitinsä olisi antanut perinnöksi hänelle heti syntymästä alkaen oikeuden elämään, ylellisyyteen ja rakkauteen.
Hän oli aivan kuin luotu matkijaksi. Pienimmänkin eksentrisyyden tai teeskentelyn hän osasi heti paikalla esittää. Totisen Anna-tädin otsan rypistys, hempeätunteisen Rakel-tädin hymyily, alinomaa torkkuvan lukkarin, Cornelius Kewleyn, haukotus, kaikki tuo eli uudelleen vallattomissa, veitikkamaisissa kasvoissa. Hän muisti muutamia äitinsä ranskalaisista lauluista ja kerran nähdessään katulaulajan asettui hän itse torille samalla tavoin laulamaan, mistä oli seurauksena, että aikaihmisetkin miltei polvistuivat hänen eteensä, valmiina suutelemaan häntä ja nimittämään häntä Phonodoree-keijukaiseksi. Mutta hän ei myöskään unohtanut kulkea ympäri keräämässä puolipennysiä [puoli pennyä = viisi penniä. Suoment. muist.] palkakseen.