Kahteen päivään John ei sen jälestä nähnyt veli Paavalia. "Hän kärsii kaiketi nyt rangaistustaan", ajatteli hän.
Sillä välin satoi lunta lakkaamattapa veljien mennessä aamurukoukseen kello 6 kulkivat he aina vasta luotua tietä myöten, vaikka päivä ei silloin vielä ollut koittanut. Kolmantena aamuna meni John ensimmäisenä eteiseen, jossa veli Paavali tuli häntä vastaan pihalta, lapio kädessä. Hän näytti niin huonolta, että olisi luullut hänen vahan tavoin sulavan.
"Olen pahoillani, että kerroin sen teille", sanoi John.
Veli Paavalin pää vaipui alas.
"Helposti huomaa teidän kärsivän enemmän kuin milloinkaan, ja kaikki on minun syytäni. Minä menen heti tunnustamaan sen isälle."
Aamiaisen ja rukouksen välillä tunnusti John tekonsa. Johtaja istui huonon tulen ääressä pienessä huoneessa, jota nahkakansiin nidotut kirjat sekä ikkunaruutuun tarttuneet lumihiutaleet pimittivät.
"Isä", sanoi John, "minä olen syynä toisen veljen hairahdukseen, ja minun tulee siis kärsiä rangaistus." Sitten hän kertoi, kuinka hän oli rikkonut sen säännön, joka kieltää ketään puhumasta suhteistaan ulkomaailmaan.
Isä kuunteli hyvin vakavasti. "Poikani", sanoi hän, "sinun kiusauksesi on todistus hengellisen elämän todellisuudesta. Saatanan raivo pyhitettyjen sielujen kotia vastaan on kauhea, ja se tahtoisi ilomielin häiritä sitä, jos se suinkin voisi, maallisilla ajatuksilla ja huolilla ja tunteilla. Mutta meidän täytyy voittaa saatana sen omilla aseilla. Sinun rangaistuksesi, poikaseni, on oleva samanlainen kuin rikoksesikin. Mene ovelle, rupea ovenvartiaksi ja vahdi sitä yöt ja päivät vuoden loppuun asti. Siten näytetään viholliselle, että sinä vartioit taloamme, eikä sinne enää auta tulla kurkistelemaan."
Veli Anteroa suretti, kun John asettui hänen paikalleen ovenvartiaksi sinä yönä, mutta John itse oli tyyni. Hänet oli määrätty ovenvartiaksi, ja siis hän ryhtyi heti alhaisen asemansa toimiin. Veljien kulkiessa ulos ja sisälle lähetysasioillaan aukaisi hän oven ja sulki sen jälleen. Kun joku koputti, vastasi hän: "Jumalalle olkoon kunnia", ja sitten hän työnsi syrjään keskellä ovea olevan pienen luukun katsoen, kuka vieras oli tulossa. Eteinen oli kylmä ja sen lattia kivestä. Siellä hän istui rahilla seinän vieressä. Hänen vuoteensa oli pienessä komerossa, joka oli ennen ollut päällysvaatteiden säilytyspaikkana, ja sen ovella oli kirjoitus: "Lapset, totelkaa vanhempianne Herrassa." Hänellä ei ollut muita tovereita kuin veli Antero, joka hiipi joskus hänen luokseen ilahduttaakseen häntä sanattomalla läsnäolollaan, sekä koira, joka aina pysytteli hänen läheisyydessään.