Maallikkoveli pudotti lapionsa ja sitten hän hitaasti, hyvin hitaasti nosti sen ylös sanoen:
"Minä ymmärrän. Teidän ei tarvitse sanoa enempää. En koskaan enää kysy teiltä."
Kello soi iltarukoukseen, ja John kiirehti pois. "Jos tuo tyttö vain ansaitsisi sen", ajatteli hän. "Jos hän olisi semmoinen, että miehen maksaisi vaivaa panna sielunsa alttiiksi pelastaakseen hänet."
Illallisella ja kirkossa John näki veli Paavalin kävelevän kuin unessa ja mentyään levolle kuuli hän maallikkoveljen liikkuvan levottomasti naapurikopissa. Pelko siitä, ettei hän voisi olla ilmaisematta tuota salaisuutta, kävi sietämättömäksi. Hän hyppäsi vuoteeltaan ja meni käytävään aikoen lähteä johtajan luokse pyytämään, että hänelle annettaisiin toinen koppi. Mutta hän seisahtui ja palasi takaisin. "Se ei ole jaloa", ajatteli hän, "se ei ole ystävällistä, se ei ole inhimillistä", ja hän lausui uudelleen ja uudelleen nuo sanat, aivan samoin kuin ihminen viheltää mennessään semmoiseen taloon, jossa kummittelee. Sitten hän peitti korvansa ja nukkui.
Keskellä yötä, kun vielä oli aivan pimeä, heräsi hän siihen, että valo paistoi hänen kasvoihinsa, ja hän tunsi jonkun katselevan häntä hänen nukkuessaan. Vavahtaen avasi hän silmänsä ja näki veli Paavalin seisovan kynttilä kädessä vuoteen vieressä. Veli Paavalin silmät olivat punaiset ja turvoksissa ja hän puhui kyynelten murtamalla äänellä.
"Minä tiedän, että on väärin tunkeutua toisen koppiin", sanoi hän, "mutta minä kärsin ennemmin rangaistukseni kuin olen tässä hirveässä kidutuksessa. Jotain on tapahtunut — minä näen sen selvään, mutta minä en aavista, mitä se on, ja epävarmuus tappaa minut. Varmuus on helpompi kestää. Minä vannon teille Hänen nimessään, joka kuoli puolestamme, että tyydyn, jos kerrotte sen minulle. Onko hän kuollut?"
"Ei, ei hän ole kuollut", sanoi John äkillisen vaiston pakotuksesta, ja sitten seurasi kamala äänettömyys.
"Ei kuollut?" sanoi Paavali. "Jospa Herra soisi, että hän olisi kuollut, sillä tämä on varmaankin pahempaa, tuhat kertaa pahempaa!"
Johnista tuntui kuin salaisuus olisi ryöstetty häneltä nukkuessa, mutta tehty oli tehtynä eikä hän enää voinut sille mitään. Veli Paavalin huulet vavahtelivat, hän hengitti nopeaan ja sitten hän kääntyi pois, pusersi päänsä seinää vastaan ja nyyhkytti.
"Minä sen kyllä arvasin", sanoi hän. "Toinen sisar meni samaa tietä, ja minä näin, että Pollynkin kävisi niin. Siksi olin niin levoton. Voi äitiraukkaani! Äitiraukkaani!"