Tänään on uudenvuoden aatto ja melkein yhdeksän kuukautta olen nyt ollut Lontoossa. Tempus fugit! Tempus todellakin fugit hirveätä kyytiä, kun ajattelen, että ensi sunnuntaina jo täytän yksikolmatta vuotta enkä vielä ole mitään oikeata työtä aloittanut. Lumikellot kaiketi tähän aikaan alkavat puhjeta Glenfabassa, ja Rakel-täti leikkaa oksia ruusuista ja asettaa ne ruukkuihin. Voi, kuinka hirveän kaunista siellä nyt mahtaa olla, kun lunta on katoilla ja kentällä ja ikkunat ovat huurteessa aivan kuin tyttö ensimmäisessä ehtoollishunnussaan katsellen peilissä kuvaansa. Minä aion mennä katsomaan, kuinka ihmiset odottavat uutta vuotta Paavalin katedraalin ulkopuolella, jonne niitä kokoontuu tuhansittain ennen kello kahtatoista uskotellen itselleen tuota viehättävää satua, että Lontoossa on vieläkin ainoastaan yksi kello ja kaikkien täytyy pitää nenänsä pystyssä nähdäkseen milloin se lyö. Mutta keskeltä tämän loistavan kaupungin valoa ja elämää pyrkii sydämeni hellästi sykähdellen takaisin pienille, pimeille kaduille meren rannalle, jossa metodistikuoro laulaa "Terve, hymyilevä aamu!" valmistuen nauttimaan kahvia ja korinttikakkua.
Kukahan lienee ensimmäinen tervehtijä teillä tänä uutena vuonna? Viime vuonna oli John Storm, muistattehan, ja ollen musta kuin mustalainen hän oli romanttinen "ensikävijä." Ja kuinka me nauroimme, kun hän lumisena, lumisateesta tulleena oli olevinaan kerjäläinen ja astui, sisään juuri kun isoisä luki hyvästä paimenesta, joka rakastaa lampaitaan. Ja sitten minä ensimmäisenä tunsin hänet. Voi minua!
Minä olen vallan häikäisevä tänään uudessa hatussani. Tähän saakka olen käyttänyt semmoista pientä hattupahasta, joka on kiinnitettynä tukkanutturan päähän kuin kana ruiskuhilaalla. Mutta nyt minä komeilen Walesin prinssin vaakunahöyhenillä, ja jos hän vain itse näkisi minut —
Te näette nyt, millainen hupakko minä olen. Sen jälkeen, kun erosin sairashuoneesta, olen nuorentunut niin, että pelkään melkein kohta saavani taas ruveta käyttämään lyhyitä hameita. Mutta siitä on todellakin iankaikkisuus kulunut, kun viimeksi olin sievän näköinen, kuten tänä päivänä, ja nyt peruutan kaikki entiset sanani ja kadun katkerasti, että olen ikinä toivonut olevani mies. Minä tahdon aina olla nainen, ja jos kaikki on totta, mitä vanha kärpässieni sanoo, niin… Mutta miehet ovat niin hupsuja olentoja, herra siunatkoon heitä!
Glory.
J.K. Ei mitään kuulumisia vieläkään John Stormista. Nähtävästi hän ei enää muista meitä ollenkaan — ei ainakaan minua. Minä otaksun, että hän on kokonaan luopunut maailmasta ja vannonut munkkivalansa. Se on tietysti uskontoa sekin, vaikka minä en sitä ymmärrä, enkä minä myöskään ymmärrä, kuinka edes koirankaan voisi kahlehtia seinään saattamatta sitä siten hulluksi. Yöllä maatessani vuoteellani ajattelen häntä joskus. Synkkä koppi, vuoteena rahi, yksinkertainen risti eikä mitään muita huonekaluja, ja hän itse rukoilemassa polvet vavisten ja hampaat kalisten. Semmoiset asiat ovat liian korkeita minulle; en minä milloinkaan niihin ylety.
Minusta tuntuu mahdottomalta, että hänkin on Lontoossa. Kuinka kummallinen paikka tämä Lontoo on! Millainen sekoitus! Muotia, uskontoa, iloa, hartautta, ylpeyttä, turmelusta, rikkautta, köyhyyttä! Minä olen huomannut, että voidakseen tulla hyvin toimeen Lontoossa täytyy tytön hiukan kirkastaa siveellistä puoltaan. Pelkät namuset eivät ole terveellisiä, täytyy saada vähän suolaistakin. Enkeleitä täällä ei kaivata ollenkaan. Ainoat enkelit Lontoossa ovat puitteilla ympäröityinä kirkon ikkunoissa, ja minä aavistan hiukan, että nekin ovat kerran olleet tavallisia naisia vain, jotka mielellään pistivät poskeensa voileipiä. Neil Gwynnen lippu liehuu St. Martin's-in-the-Fieldsin tornissa, ja vähän väliä soivat kellot hänen kunniakseen!
XI.
Kello yksitoista sinä iltana pani Glory hatun päähänsä ja päällystakin ylleen palatakseen kotiin, kun samassa palveluspoika tuli pukuhuoneen ovelle sanomaan, että teatterin johtaja tahtoi häntä tavata. Sydän hiukan sykähdellen hän läksi johtajan huoneeseen. Se oli ummehtunut kamari ovenvartian asunnon yläpuolella, sinne oli kiivettävä rautaisia kierreportaita, ja se oli ahdettu täyteen kaikenlaista teatteriromua.
"Tulkaa sisään, tyttöseni", sanoi johtaja ja työntäen syrjään muutamia kulissien malleja hän teki tilaa Glorylla sohvaan lähellä uunin sammuvaa tulta. Sulkien sitten oven hän nyökkäsi ja vilkutti silmillään ja kuiskasi tutunomaisesti: