"Kaikki hyvin, tyttöseni. Minä olen järjestänyt tämän asian teidän puolestanne."
"Tarkoitatteko…?" alkoi Glory ja odotti sitten huulet puoleksi avoinna.
"Se on melkein päätetty. Istukaa nyt." Glory oli noussut seisaalleen innoissaan. "Istukaa nyt, niin kerron teille kaikki."
Hän oli puhunut johtokunnalle. "Hyvät herrat", oli hän sanonut, "ellen erehdy olen löytänyt ihmelapsen." He olivat nauraneet. Hän muka aina löysi ihmelapsia. Mutta hän ymmärsi, mistä hän puhui, ja vihdoin he olivat antaneet hänelle vapaan toimintavallan.
"Te luulette siis, että olisi mahdollista…" aloitti Glory pidättäen henkeään, sillä hänen kurkkunsa tuntui karkealta ja povi kohoili.
"Istukaa nyt, no istukaa toki, rakas tyttöseni, ja kuunnelkaa."
Mies oli kohtelias, imarteleva, tuttavallinen, liehakoiva. Tytön tulisi jättää kaikki hänen huolekseen. Tietysti oli vielä paljon tehtävää. Tytöllä oli ihmeellinen ääni, se oli kauniimpi soiton säveleitä. Hänessä oli myöskin tyyliä. Mistä ihmeestä hän sen lienee saanutkaan. Hyvä pukija vielä tarvittaisiin — eikä sitäkään kuorossa. Mutta luonto yksin ei kasvata "tähtiä". Hänen piti oppia monenlaista vielä, ja häntä oli vielä paljon hiottava, ennenkuin hän olisi valmis. Mies oli kasvattanut muitakin ennen Glorya, ja hän kasvattaisi Glorynkin, ja jos —
Gloryn silmät loistivat, ja hänen sydämensä jyski kuin rumpu.
"Te luulette siis, että minä ehkä, jos työskentelen ahkeraan — vuosien kuluttua, ehkä —"
"Te ette voi mitään tehdä omin päin. Jättäkää siis kaikki minun huolekseni älkääkä hiiskuko mitään vielä kenellekään."