Johnin petollisuus suorastaan tukahdutti häntä itseään. Hänen katseensa oli kääntynyt pois isän kasvoista, sillä hän ei enää voinut katsoa ketään suoraan silmiin, ja hän näki, kuinka portin avain vielä heilui naulassa, jonne hänen hermostuneet sormensa olivat sen asettaneet. Kun hän vihdoin pääsi pakenemaan, pyysi isä häntä soittamaan aamurukoukseen, koska veli Antero, jonka tehtäviin se kuului, nähtävästi oli nukkunut liian kauan.
John soitti kelloa ja otti sitten lampun sekä muutamia kynttilöitä eteisen hyllyltä ja läksi kirkkoon sytyttämään valkeita, sillä sekin oli veli Anteron tehtäviä. Kulkiessaan pihan poikki takaisin asuinrakennukseen kohtasi hän isän, joka juuri oli menossa porttia avaamaan. "Mutta missä sinun hattusi on?" kysyi isä, ja silloin John ensimmäisen kerran muisti, minne se oli joutunut. "Minä olen lainannut — se on, kadottanut sen", vastasi hän katse maahan luotuna isän moittiessa häntä siitä, että hän niin vähän piti huolta terveydestään.
On kohtalon ivaa, että vakavina hetkinä usein tapahtuu mitä hullunkurisimpia kohtauksia. Kun munkit olivat kokoontuneet kirkkoon, oli kolme istuinta tyhjänä — veli Paavalin, veli Anteron ja maallikkojohtajan. Jumalanpalvelus oli tuskin alkanut, kun kello taas alkoi soida entistä kovemmin, mistä munkit päättivät, että veli Antero oli herännyt unestaan ja muisti hädissään velvollisuutensa laiminlyönnin.
Soittaja olikin maallikkojohtaja. Tämä hiljainen ja ankara henkilö oli usein moittinut maallikkoveljiä uneliaisuudesta, mutta tänä aamuna sama heikkous oli vallannut hänet itsensäkin. Heräten äkkiä hiukan kuuden jälkeen, kuten vuoteen yläpuolella riippuva kello osoitti, hän ajatteli: "Nyt se laiskuri taas on myöhästynyt — minä läksytän häntä hiukan." Hypäten ylös vuoteeltaan (munkit nukkuivat vaatteisillaan) kiirehti hän kellon luo, soitti sitä raivoisasti ja sieppasi sitten kynttilän juosten portaita alas sytyttämään kirkkoon tulia. Hänen saapuessaan sakariston ovelle palava kynttilä kädessään ja nolon näköisenä ymmärsivät veljet ensi silmäyksellä kaikki, eikä jumalanpalveluksen juhlallisuuskaan voinut estää tukahdutettuja naurun tirskahduksia.
Tämä tapahtuma oli tosin vähäpätöinen, mutta se veti huomion hetkeksi pois Paavalin poissaolosta, ja kun munkit palasivat asuinrakennukseen sekä löysivät veli Anteron vanhalla paikallaan ovenvartiana, uudistui nauru ja laskettiin viatonta pilaa.
Munkki on suuressa määrin lapsen kaltainen siinä, että pieninkin tapahtuma aamulla määrää koko päivän tuulen. Siksipä vielä aamiaisen aikaan kaikissa saattoi huomata jälkiä maallikkojohtajan pikku onnettomuuden synnyttämästä iloisesta mielialasta. Virvokehuoneessa oli yksi paikka tyhjänä — veli Paavalin — ja johtaja-isä huomasi sen ensimmäiseksi. Iskien silmää sanoi hän:
"Minä olen todellakin samassa asemassa nyt kuin entinen paimen, jonka karja karkasi nukkuessa. Kaksi lampaistani on tosin palannut, vaikka hiukan noloina. Kuka tahtoisi mennä hakemaan kolmatta?"
John Storm nousi heti, mutta eräs maallikkoveli oli ennättänyt ennen häntä, ja John istuutui jälleen posket kalpeina ja huulet vavahdellen ja koetti jatkaa aamiaistaan. Ääneenlukija luki ensin siksi päiväksi määrätyn paikan raamatusta ja avasi sitten sen kirjan, jota veljet kuuntelivat ruoka-ajoillaan. Se oli "Isä Ignatiuksen elämä ja kuolema". Siinä luvussa, johon nyt oli ennätetty, kerrottiin erittäin huvittavista turhuuksista ja pikku heikkouksista. Itse piru lienee koiruuksissaan valinnut sen paikan hyvin muistaen tämänaamuisen tapahtuman, sillä jokaista esimerkkiä luettaessa maallikkojohtaja vääntelehti tuolillaan, ja veljet vilkaisivat häneen nauraen veitikkamaisesti, jopa hiukan pisteliäästikin.
Johnin silmät olivat ovessa, ja hänen sydämensä tykytti, mutta sanantuoja ei palannut aamiaisen aikana. Kun se oli lopetettu, nousi johtaja odottamatta häntä ja läksi veljien etunenässä kokoushuoneeseen.
Tuli paloi laajassa uunissa, ja huone näytti iloiselta, sillä aurinkokin tunkeutui sinne pihamaalta, missä sykomorin huurteiset oksat kimaltelivat sen valossa. Oli kaunis uudenvuoden aamu, ja isä alkoi kertoa muutamia sopivia juttuja. Kesken naurua astui maallikkoveli sisään tuoden sanomansa: Veli Paavalia ei löydy mistään. Koko talossa ei näy jälkeäkään hänestä.