Isä astui vuoteensa ääreen ja otti portin avaimen naulasta hyllyn alta. "Ota tämä avain myöskin, sillä vastaisuudessa saat vartioida porttiakin."
John otti sen koneellisesti, tuskin tietäen mitä isä sanoi.
"Onko se siis totta? — Vieläkö te luotatte minuun?"
Isä laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen katsoen häntä silmiin: "Jumala luottaa sinuun, lapseni. Kuka minä olen, että epäilisin?"
Kun John Storm palasi ovelle, oli hänen mielensä kuin tylsistynyt. Monen tunnin ajan hän tiesi vain osapuolin, mitä tapahtui hänen ympärillään. Joskus hän huomasi, että muutamat veljistä olivat kokoontuneet hänen luokseen levittäen sykkivää, sähköittävää tunnelmaa, kysellen paosta ja kuiskaillen keskenään ikäänkuin se olisi ollut jonkinmoinen, melkein kiitettävä urotyö, joka pani heidän sydämensä sykkimään. Joskus hän taasen huomasi, että iso veli Antero istui hänen vieressään rahilla, silittäen hänen käsivarttaan silloin tällöin ja puhuen matalalla äänellä ja ilman tarkoitusta äidistään ja kuinka hän viimeisen kerran näki hänet. "Hän saattoi minua kadun päähän itkien", sanoi hän, "ja minä olen usein ajatellut sitä ja mieleni on tehnyt lähteä pakoon." Koirakin asettui Johnin viereen nuollen hänen kylmiä käsiänsä ja työntäen kylmän kuononsa hänen poskeensa.
Koko ajan hän toimitti tehtävänsä koneellisesti ja nähtävästi itsetiedotonna avaten ja sulkien oven, kun veljet kulkivat ulos tai sisälle asioillaan kuolleitten ja kuolevaisten luo, sekä sanoen: "Herralle olkoon kunnia!" kun joku vieras koputti ovea. Näytti siltä, kuin vain ruumis olisi seurannut entisiä totuttuja tapoja, mutta sielu, jota oli kohdannut ankara isku, olisi tylsänä ja pyörryksissä.
Kun se jälleen alkoi toipua ja tuntea, ei ketään ollut hänen luonaan, sillä veljet olivat nukkumassa, koira oli pihalla ja talo oli hyvin hiljainen. Nyt oli sydänyö. Silloin kaikki palasi hänen mieleensä, ja hän muisti unen tavoin, että isä oli pyytänyt häntä rukoilemaan veli Paavalin puolesta, ettei tämän onnistuisi toimittaa sitä asiaa, johon John oli lähettänyt hänet, ja vaikka Johnin huulet eivät luvanneet, oli hän sydämessään päättänyt tehdä niin.
Nyt, kun hän siis oli aivan yksin Jumalan kanssa, laskeutui hän polvilleen oven viereen ja rukoili ristissä käsin:
"Oi Jumala, sääli Paavalia ja minua ja meitä kaikkia! Varjele häntä kaikista vaaroista ja kärsimyksistä ja perkeleen pauloista. Älä salli hänen löytää sisartaan — taikka ketään, joka hänet tuntee — tai ketään, joka tietää, missä hän asuu, tai miten hänelle on käynyt…"
Päästyään siihen saakka hän ei voinut enää jatkaa, sillä hän huomasi äkkiä, että tämä rukous koski myöskin häntä itseään ja Glorya. Vasta nyt hän huomasi, kuinka mahtava, kuinka kamala se rukous oli, jonka hän oli luvannut rukoilla. Hän oli luvannut pyytää Jumalalta, ettei Paavali myöskään löytäisi Glorya, ja siis myöskin, ettei hän, John, ikinä enää saisi kuulla mitään Glorysta. Kun hän käsitti rukouksensa sisällyksen sellaiseksi, kierivät hikihelmet hänen otsalleen, ja hän oli kauhuissaan.