Hän nousi polviltaan ja istuutui rahille. Monta tuntia hänen ajatuksensa keksivät tuhansia mahdollisuuksia, loivat moninaisia kuvia siitä, mitä saattoi tapahtua kauniille tytölle julmassa, pahassa kaupungissa. Mutta sitten hän taas ajatteli Paavalia sekä entistä rikostaan ja nykyistä kiusaustaan, muistaen, mikä varjo uhkasi veljeskuntaa.
"Oi Herra, auta minua", huokasi hän, "vahvista minua, tue minua, johda minua!"
Hän koetti sepittää toisen rukouksen, mutta sanat eivät ottaneet syntyäkseen. Hän koetti polvistua kuten ennen, mutta polvet eivät taipuneet. Kuinka hän voisi rukoilla, että Glory olisi häneltä hävinnyt — että jotain olisi tapahtunut Glorylle — että jossakin ja jollakin hänelle tietymättömällä tavalla —?
Ei, ei, tuhat kertaa ei! Semmoinen rukous oli mahdoton. Tulkoon mitä tulee, olkoot Paavali ja veljeskunta vaarassa, syöksyköön perkele kaikkine joukkoineen hänen kimppuunsa, semmoista rukousta hän ei voinut rukoilla.
XIII.
Tähdet kalpenivat jo, mutta päivä ei vielä ollut koittanut, kun joku koputti ovelle. John säpsähti ja kuunteli. Vähän ajan kuluttua koputettiin uudelleen. Se oli heikko, epäröivä koputus, aivan kuin joku sormensa päillä olisi lyönyt portin juureen.
"Jumalalle olkoon kunnia!" sanoi John vetäen syrjään luukun. Hän odotti näkevänsä kasvot ulkopuolella, mutta siellä ei näkynytkään mitään.
"Kuka siellä on?" kysyi hän, mutta ei kuulunut mitään vastausta.
Hän otti eteisessä palavan lampun ja katsoi ulos. Ei mitään näkynyt pimeässä muuta kuin jäinen sumu, joka kohosi maasta.
"Taas unennäköä vain", ajatteli hän aikoen sulkea oven.