"Niin, minä olen ovenvartia. Etkö kysynyt johtajatarta?"
"Kysyin. Arvelin, että hän ehkä tietäisi sisarestani. Mutta hänkään ei tietänyt. Hoitajatar Quaylestä hän kertoi, että hänkin oli erotettu, eikä kukaan tiennyt mitään hänestä."
John oli istuutunut Paavalin viereen, ja itse rahikin tuntui vapisevan.
"Se on juuri hänen tapaistaan", sanoi hän käheästi. "Tuo johtajatar oli aina kova nainen. Ja tuossa suuressa rakkauden ja säälin kodissa ei ollut ainoatakaan —"
"Minä unohdin jotain, veli."
"Mitä?"
"Ovenvartia kertoi, että hoitajatar käy joskus kysymässä kirjeitä sieltä. Hän oli ollut siellä samana iltanakin puoli tuntia ennen minua."
"Sinä kaiketi koetit seurata häntä, eikö niin? Sinä kysyit, mitä tietä hän oli mennyt, ja kiirehdit hänen jälkeensä, eikö niin?"
"Niin, mutta puoli tuntia Lontoossa on sama kuin viikko muualla. Se, joka kerran pääsee toiselle puolen katua, on hävinnyt — varmemmin hävinnyt näkyvistä kuin laiva valtameren myrskyssä. Paitsi sitä oli uudenvuoden aatto ja kaikki kadut täynnä väkeä, tuhansia naisia tuli ja meni — ja… Mitä minä saatoin tehdä?" sanoi hän avuttomasti.
John vastasi närkästyneesti: "Mitäkö saatoit tehdä? Kysytkö, mitä saatoit tehdä?"