"Mitä te olisitte tehnyt?"
"Minä olisin kulkenut kaikki Lontoon kadut päästä päähän ja katsonut joka naista silmiin, kunnes olisin hänet löytänyt. Minä olisin kuluttanut kenkäni puhki ja jalkani luuhun saakka, ennenkuin olisin ryöminyt kotiin kuin etana, jonka kuori on murtunut."
"Älkää olko kova minulle, veli, ei nyt ainakaan, kun olen tullut kotiin, kuten sanoitte, niinkuin etana, jonka kuori on murtunut. Minä olin niin väsynyt ja niin sairas ja koetin tehdä minkä voin. Jos olisin ollut voimakas niinkuin te ja uljas mieleltäni, olisin voinut ponnistaa kauemmin. Mutta minä kuljin pitkin katuja ja katsoin naisia. Hän oli varmaan heidän joukossaan, jos hän elää sitä elämää, josta puhutte, mutta Jumala ei antanut minun löytää häntä. Miksi oli hakemiseni turha? Ehkä sydämessäni ensin oli paha tarkoitus — voinhan kertoa sen teille nyt — mutta minä vannon teille Hänen nimessään, joka kuoli puolestamme, että lopulta tahdoin tavata sisartani ainoastaan pelastaakseni hänet. Mutta minä olen avuton raukka, ja…"
John kiersi käsivartensa Paavalin vyötäisille.
"Anna anteeksi, veli. Minä olin mieletön äsken puhuessani sillä tavalla. Minä lähetin sinut ulos tuona julmana yönä, mutta jäin itse kotiin. Sinä teit minkä voit…"
"Luuletteko todella niin?"
"Tiedän sen. Minusta vain tuntui hetken ajan kuin olisin vaihtanut paikkaa sinun kanssasi, kuin olisin itse kadottanut sisaren ja ollut häntä etsimässä sekä väsähtänyt liian pian, palannut kotiin tyhjin toimin ja murtuneena ja…"
Paavali katsoi häneen kasvot täynnä hämmästystä.
"Luuletteko todellakin, että tein minkä voin löytääkseni hänet — tarkoitan hoitajatarta?"
Mutta John käänsi pois kasvonsa eikä vastannut. Paavali koetti sanoa jotain, mutta ei löytänyt sanoja. Vihdoin hän mutisi tukahtuneella äänellä: "Meidän täytyy pysytellä yhdessä nyt, veli. Me olemme samassa venheessä nyt molemmat."