John Stormin astuessa pimeään huoneeseen kynttilä kädessä seisoi veli Paavali keskellä lattiaa toinen käsi ojennettuna ja huulilla aaveentapainen, kamala hymy. Hän oli kalman kalpea, silmät hehkuivat, otsa oli hiessä, ja hän hengitti syvään. Hän pyyhkäisi hikihelmet otsaltaan ja sanoi hillityllä äänellä: "Hän kuoli samanlaisena kuin hän elikin — valehtelijana ja konnana!"
John otti häntä käsistä kiinni ja veti hänet vuoteelle asettaen hänet istumaan sen laidalle ja koettaen tyynnyttää sekä lohduttaa häntä. Ensimmältä kauhistui John omaa ääntänsä, mutta sama sofismi, joka oli tuonut hänet sinne, auttoi myöskin nyt, ja hän vakuutti itselleen, ettei hän voinut rikkoa vaitiolosääntöä sillä, että puhui henkilölle, joka ei ollut siellä. Maallikkoveljen hourailu loppui vihdoin, ja hän vaipui syvään uneen.
Seuraavana aamuna veli Antero toi ruokaa Johnin koppiin ja alkoi samalla aivan kuin itsekseen laulaa puuhatessaan huoneessa.
"Veli Paavali huononee — huononee nopeasti — isä Jerrold on ripittänyt hänet — hän on nauttinut sakramentit — hän on hyvin kärsivällinen."
Tuo suuri lapsi oli keksinyt laulaa kaiken tuon ikäänkuin se olisi ollut gregorialainen virsi, siten ilmaisten asioita Johnille rikkomatta sääntöjä ja tekemättä syntiä.
John ei lukinnut oveansa seuraavaksi yöksi. Mennessään levolle hän kuunteli, kuuluisiko taas samanlaista melua kuin edellisenä iltana, puoleksi odottaen, puoleksi toivoen, että hän taas kuulisi jotain, mutta kaikki oli hiljaa, ja puolenyön aikaan hän vaipui uneen. Mikä lienee pannut hänet vavahtamaan, ja sitten hän heräsi siihen tunteeseen, että kuu paistoi häntä silmiin. Kuu paistoi tosiaankin, ja sen kalpea valo valaisi vuoteen päässä seisovaa olentoa. Se oli veli Paavali, kasvot lyijyn harmaina ja huulet kuiskaten Johnin nimeä hiljaa kuin hengitys.
John hypähti ylös ja kiersi käsivartensa Paavalin ympäri.
"Sinä olet sairas, veli — hyvin sairas."
"Minä kuolen."
"Apua! apua!" huusi John aikoen mennä ovelle.