Tuntia myöhemmin tuli veli Antero tuomaan aamiaista. Hän oli huomattavasti liikutettu ja asettaessaan pois tarjottimen kädestään rupesi hän puuhaamaan huoneessa laulellen kuten ennenkin omaa keksimäänsä gregorialaista virttä:
"Veli Paavali on kuollut — hän kuoli yöllä — ei ollut kukaan hänen kanssaan — ikävä, että hän on mennyt meiltä pois, mutta hyvä, että hän pääsi rauhaan — Jumala suokoon rauhan veli Paavali-raukan sielulle!"
Oli pääsiäispäivä. Päiväjumalanpalveluksessa kirkossa lauloivat veljet pääsiäishymnin, ja John Storm tunsi kalvavaa halua päästä itse vapaaksi elävästä haudastaan. Seuraavana päivänä oli paljon liikettä ulkomaailman ja naapurikopin välillä. Myöhään illalla kuului raskaita, laahustavia askeleita ja myöskin raakaa ja rivoa puhetta. "Autapas, mies."
"Ei tässä selkä katkea tätä taakkaa alas kantaessa. Hän ei ollut Danny Lambert, se on vissi."
"Ei, tämmöisissä paikoissa ei juoteta bovrilia, sen tietää. Minä löisin vetoa vaikka mistä, ettei oma peilisi tuntisi sinua enää kolmen kuukauden perästä, jos eläisit täällä ankaralla uskonnolla ja kuivalla ruualla."
"On se kummaa, että ihmiset rupeavat tämmöiseen. Korttelin viiniä ja omat lapset hautaan saattamaan, sen minä tahdon."
Aikaisin seuraavana aamuna soi kirkonkello kerran, sitten toisen kerran ja sitten taas kerran. "Hautauskellot", ajatteli John.
Muutamia maallikkoveljiä tuli viereiseen koppiin. "No", sanoi yksi aivan kuin antaakseen merkin, ja sitten he astuivat ulos tasaisin askelin niinkuin miehet, jotka kantavat jotain taakkaa. "Nyt he vievät hänet alas", ajatteli John.
Hän kuunteli poistuvia askeleita. "Hän on mennyt", mutisi hän.
Kellot soivat yhä edelleen, ja sitten kuului laulua. "Nyt hänet haudataan", sanoi John itsekseen.