"Onko hän kauan ollut kuolleena, tohtori?"
"Muutamia tunteja ainakin. Eikö kukaan ollut hänen luonaan?"
"Hän ei tahtonut ketään luokseen. Ja tehän sanoitte, ettei mitään enää voinut tehdä ja että hän saattaisi elää kuukaudenkin."
"Vaikka, mutta kuoleva ihminen… ymmärrättehän… Kuinka omituisen tyynen näköinen hän on! Ja risti tuossa hänen rinnallaan!"
"Hän oli harras ja katuvainen. Viimeisen hartaushetkensä vietti hän eilen niin iloisena, että sellaista saa harvoin nähdä."
"Hänen silmänsä ovat myöskin suljetut! Oletteko varma, ettei kukaan ollut hänen luonaan?"
"Ei kukaan."
Oli hetken äänettömyys, ja sitten tohtori sanoi: "No niin, hän on nostanut ankkurinsa, poikaraukka."
"Niin, hän on päässyt Jumalan rakkauden valtamerelle. Jospa kaikki olisimme niin valmiit, kun aikamme tulee."
He palasivat käytävään, ja John kuuli heidän askeleensa, kun he astuivat alas portaita. Muutamien minuuttien ajan kuului omituista liikettä ja ääniä alhaalta. Nopeita askeleita tuli ja meni, eteisen ovikello soi, ja katuovi kävi vähän väliä.