Mutta veli Paavali oli mennyt. Vangittu kotka, jonka siipi oli taittunut, oli vihdoinkin katkaissut kahleensa.
Tuossa kauheassa hiljaisuudessa, joka nyt seurasi, näytti huoneen ilmakin tyhjenevän. John Stormia paleli ja pyörrytti, ja ääretön kauhu valtasi hänet. Rohkeus, joka oli pitänyt häntä pystyssä veli Paavalin kärsimyksen ajalla, lannistui nopeasti, ja hänen vanha pelkonsa sääntöjen rikkomisesta palasi. Hänen täytyi kantaa maallikkoveli takaisin tämän omaan koppiin. Hän ei saanut tietää Paavalin kuolemasta. Hänen täytyi peittää, salata kaikki. Kuu oli jo laskenut, sillä nyt oli melkein aamu, ja yön varjot taistelivat hämärän harmaiden vivahdusten kanssa.
Hän avasi ovensa ja kuunteli. Talo oli vielä aivan äänetön. Hän astui varpaisillaan käytävän päähän seisahtuen joka kopin eteen. Ei mistään kuulunut hiiskaustakaan, paitsi jonkun sikeästi nukkuvan kuorsaus ja kellon naksutus eteisessä.
Sitten hän palasi kuolon huoneeseen, nosti ruumiin syliinsä ja kantoi sen takaisin siihen huoneeseen, josta se äskettäin oli elävänä lähtenyt. Se painoi tuskin mitään hänen käsivarsillaan, sillä kauhtanan peittämät jäsenet olivat kuivuneet kuin lakastuneet oksat. John ojensi ne suoriksi vuoteella, jotta kuolon rauhoittava käsi saisi sivellä niitä. Sitten hän sulki vainajan silmät ja liitti kädet yhteen rinnalle, otti raskaan ristin hänen kaulastaan ja asetti sen hermottomien sormien väliin niin hyvin kuin taisi. Nyt oli päivän valo jo voittanut hämärän varjot, ja aamun punertava hohde hiipi huoneeseen. Liike alkoi nukkuvassa kaupungissa, ja rattaat rämisivät katua pitkin. Vielä kerran katsahti John kuolleen veljen kasvoihin, laskeutui sitten polvilleen hänen viereensä, rukoili ja teki ristinmerkin. Sitten hän nousi, hiipi takaisin koppiinsa ja lukitsi ovensa äänettömästi.
Hän tunsi ääretöntä helpotusta tuon kaiken tehtyään ja osittain siitä syystä, osittain väsymyksestä hän nukkui. Hän oli nukuksissa ainoastaan muutamia minuutteja, mutta uni ei tiedä ajasta, ja hetkinen sen unhotuksen puutarhassa voi haihduttaa koko elämän katkeruuden. Kun hän heräsi, ojensi hän tapansa mukaan kätensä koputtaen kolme kertaa seinään. Mutta sitä tehdessä muisti jo palasi, ja kuolon hiljaisuudessa, joka nyt seurasi, hänen sydämensä tuntui jäätyvän.
Sitten maallikkojohtaja alkoi herättää veljiä. Hänen syvä äänensä ja epäselvät vastaukset kohosivat yhä ylemmälle, läheten lähenemistään, ja joka askel tuntui koskevan John Stormin aivoihin. Maallikkojohtaja oli nyt ennättänyt yläkertaan — hän astui pitkin käytävää — hän seisoi kuolleen veljen oven edessä.
"Benedicamus Domino", tervehti hän, mutta ei kuulunut mitään vastausta. Hän uudisti tervehdyksensä, ja sitä seurasi hetken kamala äänettömyys.
John Storm pidätti henkeään ja kuunteli. Hän kuuli avaimen hiljaa rasahtavan ja tiesi siitä, että ovi avattiin ja maallikkojohtaja astui huoneeseen. Sitten hän kuuli heikon huudahduksen, sitten taas kaikki oli hiljaa ja avain rasahti uudelleen. Ovi oli suljettu, ja maallikkojohtaja jatkoi kulkuaan. Hänen tervehtiessään John Stormin ovella ei pieninkään äänen värähdys ilmaissut, että mitään tavatonta oli tapahtunut.
Kello soi, ja veljet läksivät alas portaita. Kohta kuului äänten hyminä kirkosta, jossa he lausuivat aamurukouksensa. Jumalanpalvelus oli tuskin lopussa, kun maallikkojohtajan askeleet taas kuuluivat portailla. Joku toinen oli nyt hänen kanssaan. Se oli tohtori. He astuivat veljen huoneeseen sulkien oven. Toisella puolen seinää kuuli John Storm joka liikkeen, joka askeleen.
"Hän on siis lähtenyt vihdoinkin, poikaraukka."