Silloin juuri kuului askeleita heidän takanaan, ja miellyttävä ääni sanoi: "Pyytäisin että esittäisitte minut, herra Drake."
Se oli kahdeksan- tai yhdeksänkolmattavuotias neiti, jonka lyhyt tukka oli kammattu ylöspäin kuten miehillä.
"Ah, Rosa — neiti Rosa Macquarrie", sanoi Drake. "Rosa on sanomalehtikirjailija ja minun hyvä ystäväni, Glory. Jos te tahdotte mainetta, niin hänellä on avaimet siihen, ja jos tahdotte ystävyyttä… Mutta minä jätän teidät kahden kesken."
"Rakas neiti", sanoi neiti Macquarrie, "minä tahtoisin tutustua teihin."
"Minä olen nähnyt teidät ennen — ja puhunut teille", sanoi Glory.
"Minulleko? Missä?"
Glory nauroi omituisesti. "Mitäpä siitä! Toisen kerran ehkä kerron."
"Ihmiset tuolla sisällä ovat raivoisasti ihastuneet teidän ääneenne. 'Mistä se tulee?' huutavat he — 'palatsistako vai Ratcliffe Highwayltä?' Mutta minä luulen tietäväni. Se tulee sydämestä, rakas tyttöseni. Te olette elänyt ja rakastanut, ja kärsinyt — niin olen minäkin. Täällä me olemme loistavassa kuoressamme, mutta me kuulumme vallan toiseen maailmaan ja olemme ainoat työnaiset koko seurassa. Ehkä voisin auttaa teitä vähän, te olette jo auttanut minua paljon. Saanhan tutustua teihin, eikö niin?"
Gloryn silmiin tuli kirkas valo, ja hänen silmäluomensa värähtelivät hiukkasen. Sanaakaan sanomatta kiersi hän kätensä Rosan kaulaan ja suuteli häntä.
"Olin varma teistä", sanoi Rosa. Hänen äänensä oli matala ja hillitty. "Teidän nimenne on Glory, eikö niin? Sitä nimeä ei teille ole turhaan annettu. [Glory = kunnia, loisto, autuus, j.n.e.] Jumala on itse antanut sen teille!"