Kesken hiljaisuutta hän luuli kuulevansa saksalaisen balladin sävelten kaikuvan korvissaan:
"Du liebes Kind, komm' geh' mit mir; Gar schöne Spiele spiel' ich mit dir."
XI.
The Priory, Vapunpäivänä.
Rakas Rakel-tätönen! — Se suuri ilta on nyt mennyt! Oi niitä pukuja, niitä timantteja — te ette ikinä ole semmoista nähnyt! Hienoston ihmiset ovat muutoin juuri samanlaisia kuin muutkin kuolevaiset, enkä minä pelännyt heitä hituistakaan. Luulen suoriutuneeni omasta osastani ohjelmaa sangen hyvin. Herra Koenig oli sovittanut pianon säestykselle muutamia meidän vanhoista manilaisista balladeistamme, ja minä siis lauloin niitä. Ensimmäinen oli "Mylechraine", jota ihmiset kuuntelivat ja taputtivat käsiään. Sitten seurasi "Ny Kiree fo Niaghtey", ja silloin he itkivät (minä myös). Sitten minä matkin tehtaantyttöjä, jotka laulelevat kaduilla, ja silloin he nauroivat, koska minäkin nauroin, ja niin me kaikki nauroimme yhdessä. Kaikki oli ohi ennenkuin aavistin missä olinkaan, ja jokainen kiirehti antamaan minulle — ei suudelmia, eihän toki, kuten isoisän tapana oli — vaan jäätelöä ja hyytelöä, kuten semmoiselta seuralta sopi odottaakin. Herrat syöksyivät aivan hurjistuneina ympäri taloa tuodakseen sitä minulle.
Mutta kaikki tuo ei ole kerrassaan mitään siihen verraten, mikä kohta tulee tapahtumaan. Minä en saa hiiskua siitä mitään vielä; kavalat kasvot saavat salata sen niitä kavala sydän tietää. Teidän täytyy antaa minulle anteeksi, jos minulla on menestystä, sillä eihän mikään tässä maailmassa ole moitittavaa muu kuin epäonnistuminen, senhän jokainen ymmärtää, ja pikkuisesta synnistä tulee suuri hyve, jos se vain kasvaa kyllin isoksi. Huomaatteko kuinka sukkela minä olen? Te ette aavistaneet, millainen filosofi teidän perheessänne oli, rakkaat ystävät, eikö niin?
Se tapahtuu toukokuun 24 p:nä. Silloin on taas kuningattaren syntymäpäivä, ja kun minä muistan, mitä kaikkea on tapahtunut viimeisen syntymäpäivän jälkeen, niin tulen romanttiseksi kuin koulutyttö ja senttimentaaliksi kuin lapsentyttö. Tietysti minä olen hirveässä touhussa sen asian tähden ja tunnustan, että olen käynyt tietäjissäkin sen seikan vuoksi, s.o. minä olen antanut puoli puntaa povarille eräänä heikkona hetkenä, ja hän ennusti minulle ihmeellisiä asioita, joten siis olen täysin tyydytetty. Sanomalehdet tulevat toitottamaan nimeäni, ja minun osakseni on tuleva muotisuosikin häikäisevä onni, mikä kaikki tietysti on erinomaisen hauskaa ja viehättävää ja varsin tyydyttävää rahalliseen puoleen nähden. Isoisä nyt tietysti toruu minua siitä, että kiusaan kaitselmusta, ja tietysti John Storm sanoisi, jos hän tietäisi sen, ettei minun pidä tehdä semmoista missään olosuhteissa. Mutta kun minulle sanotaan, että minun ei pitäisi tehdä niin eikä näin eikä noin, niin se on aivan samaa kuin jos minulle sanottaisiin, että minulla ei saa olla punainen tukka ja etten saa sairastua tuhkarokkoon. Minä en voi sille mitään! Minä en voi sille mitään! Mitä siis hyödyttää surra sydäntänsä murskaksi semmoisen asian tähden?
Mutta minun ei tarvinnut pyytää Hecaten y.m. apua sanomalehtiasioissa. Tietäkää, rakas Rakel-tätönen, että minä todellakin tapasin herra Draken sisäasiain ministerin talossa ja hän esitteli minut neiti Rosa Macquarrille, joka ei ole enää hyvin nuori eikä hyvin kaunis, mutta niin kultainen olento kumminkin! Ja kun hän on sanomalehtikirjailija, niin on hän nyt veisannut kiitosta yli maitten mantereitten sillä seurauksella, että koko maailma tätä nykyä laulaa minun avuistani. Kuunnelkaa siis, miehet ja naiset, kun luen teille kuuluisuudestani sanomalehtipalstasta, joka on yhtä pitkä kuin Yorkin herttuan oma palsta: "Hän on nuori, solakka, ruskeatukkainen" (minä kun aina ennen luulin itseäni punatukkaiseksi), "silmät suuret ja harmaat, toinen silmä etäältä katsoen melkein ruskea" (se katsoo vähän kieroon), "mikä antaa hänen kasvoilleen omituisen veitikkamaisen, hiukan keimailevan ja voimakkaan ilmeen, jommoista harvoin, jos milloinkaan, tapaa muissa kasvoissa… Hänen äänensä on hämmästyttävän vaihteleva, ollen joskus hellä, hyväilevä, jouheva ja toisin vuoroin hurja, synkkä, vaikeroiva, ja hänen kasvonsa, jotka eivät ole säännöllisen kauniit" (oh!) "mutta unohtumattomat, ovat täynnä mitä omituisinta suloa… Hän laulaa, lausuu, puhuu, nauraa ja itkee (aivan todella), ja muutamia kappaleistaan hän esittää jonkinmoisella irlantilaisella murteella" (Oi sinä rakas Manin-kieli!), "joka heläjää hänen nuorilta huuliltaan hurmaavan vilkkaasti ja huvittavasti." Mikä kaikki, vaikka se tietysti on vallan totta, eikä muuta kuin oikea ja kohtuullinen tunnustus tietysti, pani minut nyyhkyttämään niin kauan ja niin kovaa, että hyvä pikku hippopotamus syöksyi yläkertaan minua lohduttamaan, mutta löytäessään minut lattialta pitkälläni huusi kohottaen käsiään epätoivoisesti: "Ach Gott! Minä nuoreksi ladyksi häntä luulin, mutta mitä tuo on?"
Mutta mitäpä siitä! Joskus ajattelen, kuinka monta tyttöraukkaa täällä onkaan, jotka eivät ole milloinkaan saaneet ainoatakaan tilaisuutta näyttää taitoaan, kun taasen minulla on ollut niin monta loistavaa tilaisuutta; kuinka monta onkaan, joita ei kukaan viitsi kertaakaan kuunnella, kun taaskin minua kiitetään ja kehutaan; monta, jotka asuvat ahtaiden katujen varrella ja palvelevat pikkuisissa, pimeissä puodeissa, joissa miehet ja miesten näköiset puhuvat heille toisella tavalla kuin koskaan sisarilleen tai vaimoilleen, kun taasen minut kohotetaan korkealle ihailun ja kunnioituksen ilmapiiriin; monta, jotka ansaitsevat leipänsä klubeissa ja kasinoissa, missä he saavat hengittää oikeata helvetin ilmaa, kun taasen minua ympäröi kaikki, mikä voi jalostaa ja hienostaa! Oi Jumala, suo minulle anteeksi, jos olen turhamielinen, ylvästelevä olento, joka nauran kaikelle ja kaikille ja joskus unohdan, että moni tyttöraukka, jota viskellään sinne tänne Lontoossa, on ihan yhtä hyvä kuin minäkin ja yhtä viisas ja yhtä uljas!
Mutta vaiti nyt jo! "Minä tahdon olla iloinen ja minä olenkin." Vai ei Anna-täti pidä tästä vaeltavan juutalaisen elämästä! Tiedättekö, minusta on aina tuntunut kuin rakastaisin mustalais-elämää. Siinä on semmoinen liikkeen tuntu, joka mahtaa olla hurmaava, ja minä rakastan nopeata kulkua. Muistatteko, kuinka "Cæsar" ennen muinoin joskus rupesi äksyksi jalaksi täyttä ravia juoksemaan? Minä istuin sen selässä kokonaan kohtalon turvissa, vain ja kurjat nuoraohjakset käsissä. Mutta oi voi sitä iloa! Tuskin saatoin hengittää. Rakas, vanha, hupsu Cæsar, luoduista Cæsareista parhain, tuntuu kuin vielä kiitäisin selässäsi! Mitä te ajattelette minusta? Me naiset olemme "samanlaisia kapineita aina", kuten vanhan Chalsen oli tapana sanoa, ja samanlainen kuin nainen on kehdossaan, samanlainen hän on ikänsä loppuun asti. Kas nyt taas sitä viisautta! Kukahan tuonkin teille kertoi, nuori neiti?