Mutta puhuakseni totta vihdoin viimein, rakas Rakel-täti, minulla on salaisuus, jota en ole teille ennen kertonut, kun en voinut kestää sitä ajatusta, että te olisitte levottomia minun tähteni, varsinkin isoisä, joka ajattelee Glorya liian usein. Ettekö voi arvata mitä se on? Minun täytyi ruveta vaeltavaksi juutalaiseksi, sillä minut erotettiin sairashuoneesta! Ettekö ymmärtäneet sitä, rakkaani? Minä luulin kertoneeni sen teille yhä uudelleen ja uudelleen. Niinpä kyllä, erotettiin hoitajattareksi kelpaamattomana. Minä en kelvannut, se on totta, ensiksikin laitoksen sääntöjen tähden ja toiseksi inhimillisen rakkauden ja säälin tähden. Mutta lopussa kiitos seisoo, ja nyt kun vaellukseni näyttävät olevan lopussa ja minä olen vihdoinkin päässyt oikealle paikalleni, tuntuu minusta kuin olisin vapautunut pitkästä vankeudesta, suuresta vaarasta, pimeydestä, joka on pimeämpi kuin John Stormin koppi. Ja jos minusta milloinkaan tulee kuuluisa nainen ja hyvät ihmiset tahtovat kuunnella minua, niin pyydän heitä hellimään ja säälimään tyttöparkoja, jotka koettavat elää Lontoossa hyvinä ja uljaina. Minä sanon heille, että se on tosi ritarillisuutta, että he liittyvät yhteen semmoisia miehiä vastustamaan, jotka ovat itsekkäitä, julmia ja epäpuhtaita. Oi tätä suurta, loistavaa, pirullista, taivaallista Lontoota! Se on samassa suhteessa ihmismaailmaan kuin Niagaran kuohuvat, kiehuvat, riehuvat hyrskyt luonnon maailmaan. Tytön täytyy päästä sen syvyyksien yli kuin veneessä ja silloin hän syvään hengähtäen kiittää Jumalaa, taikka sitten hän ajautuu kuohuihin, pyörähtää, kierii ympäri ja hukkuu pyörteeseen!
Hohhoh! Nyt on jo höyry lopussa, ja minun pitää siirtyä asioihin. Herra Drake aikoo pitää aamiaispäivälliset kotonaan 24 p:nä minun yritykseni kunniaksi, mutta se suuri asia tapahtuu vasta noin puoli kymmenen aikaan sinä iltana. Siihen aikaan on aurinko ja laskenut Peelin lahden taakse, musta rastas on laulanut viimeisen tervehdyksensä ja koko maailma on vaipumaisillaan uneen. Jos te vain silloin muistatte virkkaa: 'Jumala siunatkoon Glorya!' olen voimakas ja reipas ja rohkea.
Teidän tyhmä, sentimentaalinen tyttöraukkanne.
Glory.
XX.
Muutamia viikkoja oli kulunut, ja sen päivän aamu oli tullut, jolloin John Stormin piti lähteä Bishopsgaten luostarista. Herätettyään veljet oli isä tullut Johnin koppiin ja istui nyt vuoteen päässä.
"Sinä olet siis varmasti päättänyt jättää meidät?"
"Aivan varmasti, isä."
Isä huokasi syvään lausuen katkonaisesti:
"Kovat koettelemukset kohtaavat meidän yhdistystämme, poikani. Ehkä oli väärin, että tulimme tänne. Ei ole mitään ristiä meidän perustuksessamme, ja me olemme rakentaneet maalliselle pohjalle. — 'Ellei Herra huonetta rakenna'… Oli hyvä, että viivytit lähtöäsi, mutta nyt kun aika on tullut… Minä olin kiinnittänyt sydämeni sinuun, poika. Minä olen jo vanha mies, ja jonkinmoista luonnollisen isän hellyyttä —"