Samassa veli Antero tuli ja istui hänen viereensä. Maallikkoveli oli seurannut häntä kuin koira koko aamun, ja nyt hän alkoi heikolla tavallaan puhua äidistään arvaillen mielessään, tulisikohan John koskaan tapaamaan hänen äitiään. Hänen nimensä oli Pincher ja hän oli hyvä nainen. Hän asui Crook Lanella, Crown-kadun lähellä Sohossa, jossa hän hoiti Anteron veljen, panttilainaajan, taloutta. Mutta tuo veliraukka oli juomari, ja ehkä sekin oli ollut syynä siihen, että Antero läksi pois kotoa. John lupasi käydä häntä tervehtimässä, ja sitten veli Antero rupesi itkemään. Tuon ison miehen säännöttömät kasvot olivat melkein naurettavan näköiset.
Kello kutsui taas rukoukseen, ja veljien ollessa kirkossa kävi John viimeisen kerran katsomassa taloa. Koira kintereillään — tuo vanha elukka ei näyttänyt enää uskaltavan luopua hänestä ollenkaan — hän kulki hitaasti eteisen läpi kokoushuoneeseen ja sitten portaita myöten yläkorridoriin. Hän katseli taas jokaista kirjoitusta seinissä, vaikka hän osasi ne kaikki ulkoa ja oli lukenut ne satoja kertoja. Tullessaan omaan koppiinsa tunsi hän omituista hellyyttä. Tuo paikka, jossa hän oli ajatellut niin paljon, rukoillut niin paljon, kärsinyt niin paljon — se oli rakas hänelle kumminkin! Hän meni ylös torniin. Kuinka usein pirullinen tenhovoima oli vetänyt hänet sinne! Suuri kaupunki näytti nyt vihreine puistoineen niin viattomalta päivänpaisteessa, mutta kuinka ääretön, kuinka monimutkainen se oli! Sitten kello kutsui päiväjumalanpalvelukseen, vaikka päivä ei ollut vielä puolessakaan, ja John läksi alas eteiseen. Veljet olivat siellä kirkkoon menossa. Kulkueen järjestys oli sama kuin sinä päivänä, jolloin John vihittiin noviisiksi, erotus vain siinä, että veli Paavali ei ollut enää heidän kanssaan. Ensin kulki veli Antero kantaen ristiä, sitten maallikkoveljet, sitten munkit, sitten isä ja viimeisenä John Storm.
Vaikka pihamaa oli täynnä päivänpaistetta, näytti kirkko pimeältä ja synkältä. Uutimet olivat ikkunoiden edessä, ja alttari oli verhottu kuin hautajaisia varten. Kun veljet olivat asettuneet paikoilleen kuorissa, lausui isä, seisoen alttarin portailla:
"Jos tässä seurakunnassa on ainoakaan jäsen, joka kaipaa takaisin maailmaan, käsken häntä astumaan tänne alttarin eteen nyt. Mutta voi häntä, joka pahennuksen tuottaa! Voi häntä, joka kääntyy takaisin ryhdyttyään kerran korkeaan asiaan!"
John oli polvillaan paikallaan kuorin toisessa rivissä. Seurakunnan katseet olivat kiintyneet häneen. Hetken epäröityään hän nousi ja astui alttarin eteen.
"Poikani", sanoi isä, "ei ole vielä liian myöhäistä. Minä näen sinun kohtalosi yhtä selvään kuin näen sinut itsesi nyt tässä edessäni. Sanonko sinulle millainen se tulee olemaan? Voitko kuulla sitä? Minä näen sinun menevän maailmaan, joka ei voi ollenkaan tyydyttää sielusi janoa. Minä näen sinut edeltäkäsin tuomituksi pettymään, kärsimään ja joutumaan epätoivoon. Minä näen sinun palaavan takaisin luoksemme ennenkuin vuosi on kulunut, sydän murtuneena ja verta vuotavana. Minä näen sinun vannovan elinkaudeksi sitovat valat. Voitko mennä tuota tulevaisuutta kohti?"
"Minun täytyy."
Isä hengitti syvään. "Se on välttämätöntä", sanoi hän ja ottaen kirjan alttarilta luki hän kamalan erottamisluvun:
" Jumalan Kaikkivaltiaan, (+), Pojan ja Pyhän Hengen nimessä ja omasta puolestamme me Pyhän Getsemanen yhdistyksen jäsenet otamme sinulta pois yhdistyksemme puvun ja kiellämme, riistämme, poistamme sinulta kaiken oikeuden ja osallisuuden niihin hengellisiin töihin ja rukouksiin, joita Jumalan armosta täällä olemme toimittaneet."
"Amen! Amen!" sanoivat veljet.