John oli ollut polvillaan tätä luettaessa. Isä viittasi häntä nousemaan ylös ja rupesi avaamaan köyttä, jonka hän oli sitonut valantekopäivänä Johnin vyötäisille. Kun tämä oli tehty, viittasi hän veli Anteroa ottamaan pois kaapun.
Kello soi. Isä lankesi polvilleen. Veljet alkoivat laulaa värisevällä, hillityllä äänellä: In exitu Israel de Ægypto. Heidän päänsä oli kumarassa, ja heidän äänensä tuntui tulevan maan alta.
Kaikki oli nyt lopussa. John kääntyi pois, tuskin nähden minne meni. Veli Antero kulki hänen edellään avaamaan sakariston oven. Maallikkoveli itki ääneensä.
Aurinko paistoi vielä pihamaalla ja linnut laulelivat ja iloitsivat yhä vielä. Ensimmäinen seikka, jonka John saattoi käsittää, oli se, että koira nuoli hänen jäykistyneitä sormiaan.
Hetkistä myöhemmin hän seisoi kadulle johtavassa holvikäytävässä ja veli Antero avasi portin.
"Hyvästi, poikaseni."
Hän ojensi kätensä, mutta muisti samassa, että hän oli pannaan julistettu mies ja aikoi vetää kätensä takaisin, mutta maallikkoveli oli jo tarttunut siihen ja kohotti sen huulilleen.
Koira seurasi häntä kadulle.
"Mene takaisin, vanha ystävä."
Hän taputti vanhan elukan päätä, ja veli Antero tarttui kiinni sen venyvään niskanahkaan. Vaunut, joihin matkalaukku jo oli nostettu, odottivat.