"Viktoria Square, Westminster", sanoi John. Vaunut läksivät liikkeelle, ja samassa kuului kova haukunta — koira oli riipaissut itsensä irti ja juoksi vaunujen perässä.
Kuinka täynnä kadut olivat! Kuinka korvia särkevää tuo liike oli! Kirkonkellot soivat päiväjumalanpalvelukseen. Kuinka mitättömiltä niitten ääni kuului täällä, ja kumminkin se oli niin mahtavaa siellä! Pörssimiehiä tyynen näköisinä puuhassaan kulki seitsemän ovikäytävän kautta suurelle markkinapaikalleen Capel Courtiin.
John rupesi tuntemaan ääretöntä helpotusta. Kuinka hänen sydämensä sykki! Mikä omituinen, syvä liikutus hänet valtasi hänen tullessaan taas maailmaan! Noilla ahtailla, mutkikkailla kaduilla kulkeminen oli kuin purjehtimista meren poikki, lähellä vaarallisia rantoja. Hän saattoi tuntea suolaisen veden tuoksun ja kuohun räiskähdyksen huulillaan ja poskillaan. Se oli vapautta, se oli elämää!
Ollen levoton koirasta seisahdutti John vaunut hetkeksi. Uskollinen eläin juoksi takana ajurin istuimen alla. Ennenkuin vaunut taas lähtivät liikkeelle, oli muutamia ilmoitusten kantajia astunut vaunujen eteen. Heidän ilmoituslevyissään oli yksi ainoa sana, " Gloria ".
Hän näki sen, mutta ei kiinnittänyt huomiotaan siihen. Kumminkin se tuntui ikäänkuin kaiulta elämästä, jonka hän oli aikoja sitten jättänyt.
Elämän pauhu vaikutti kuin viini hänen suonissaan. Hän toivoi kärsimättömän kiihkeästi taas pääsevänsä elämään, korvaamaan sen, minkä hän tuolla lepoajallaan oli menettänyt tiedoissa, ja näkemään, kuinka maailma oli kehittynyt sillä ajalla. Nojaten vaunujen oveen luki hän katujen nimet ja puotien kilvet sekä koetti arvata, mitkä rakennukset oli rakennettu sillä ajalla, mitkä kadut muutetut. Mutta mennyt oli mennyttä, eikä elon viisari käänny taaksepäin kenellekään ihmiselle. Nuo miehet ja naiset tuolla kadulla tiesivät kaikki, mitä oli tapahtunut. Kurjin kerjäläinenkin katukäytävällä tiesi enemmän kuin hän. Melkein vuosi hänen elämästään oli kulunut — rukouksessa, katumuksessa, paastoamisessa, näyissä, unelmissa — kulunut, mennyt ja iäksi kadotettu.
Saapuessaan Englannin pankin kohdalle seisahtuivat vaunut taas päästääkseen muutamia omnibusseja kulkemaan Cheapsideen. Kussakin omnibussissa oli ilmoituslevy ja melkein joka levyssä oli sama sana, jonka hän oli nähnyt äskenkin — " Gloria ".
"Jonkun varieteelaulajan nimi", sanoi hän itsekseen. Mutta tuo nimi oli ruvennut kiusaamaan häntä. Se oli koskettanut muistin kieliä ja pannut hänet ajattelemaan menneitä aikoja — hänen purjevenettään, Peeliä, hänen isäänsä ja Glorya — ja taas Glorya — ja yhä uudelleen Glorya. Hän huomasi liput lordi majorin palatsilla sekä pankin katolla, ja kääntyen ajuriin hän kysyi, oliko nyt mitään tavattomampaa tekeillä.
"Herranen aika, ettekö tiedä, että nyt on rakkaan vanhan rouvamme syntymäpäivä? Siitä syystähän ihmisiä vilisee noissa pennin vaunuissa. Oletteko ollut sairaana, herra?"
"Vähän sinnepäin."