"Glory, säikäytinkö teitä?"
"Säikäytittekö? Eihän toki! Miksi te semmoista luulette? Ehkä minä itken, mutta nykyään minä itken aina, ja paitsi sitä, te olette niin —"
"Minä olen muuttunut, niin", sanoi John äänettömyyden aikana, joka seurasi.
"Entäs minä?"
"Te olette myöskin muuttunut." John katsoi Gloryyn vakavasti ja hellästi. Se oli hän — hän itse — Glory — ei näky eikä unelma vain. Taas John näki nuo loistavat silmät, pitkät silmäripset ja tuon säkenöivän pilkun toisessa silmässä, joka oli niin usein pannut hänen sydämensä sykkimään. Glory katsoi Johniin ajatellen: "Kuinka hän on mahtanut sairastaa!" Sitten hän tunsi kurkussaan jotain kovaa ja rupesi nauramaan estääkseen itseään purskahtamasta itkuun. Hän koetti puhua leveällä Manin murteella peittääkseen äänensä värisemistä.
"Te tulette nyt tänne, eikö niin? Olette jättänyt tuon, tuon… Oh, minä tietysti olen hirveän iloinen siitä!"
Toinen hermostunut naurunkajahdus seurasi, ja sitten hän jatkoi tavallisella englanninkielellä: "Mutta kertokaa nyt minulle, oletteko tullut kokonaan. Ettehän enää aio mennä takaisin —"
"En aio palata veljeskuntaan, Glory." Kuinka ystävälliseltä hänen äänensä soi.
"Entäs te?"
"Minä olen jättänyt sairashuoneen, kuten näette."