He päättivät viettää tämän päivän Burnham Beeches'issä, ja Johnin mennessä ostamaan pilettejä astui Glory odotussillalle. Oli lauantai, ja kirjamyymälät olivat täynnä kuvalehtiä, joista yksi oli vartavasten asetettu levälleen siten, että Gloryn kuva siinä oli näkyvissä. Hän tahtoi, että John huomaisi sen, ja siksi hän keksi syyn millä sai Johnin katsomaan siihen. Sitten hän rupesi nauramaan ja osti tuon kuvalehden.
Myyjä tunsi hänet heti — Glory ja John huomasivat sen hänen suupielissään piilevästä hymystä — ja useita flanellipukuisia kaartin upseereja, joilla oli olkihatut päässään, oli juuri menossa klubiinsa Maidenheadiin, mutta nähdessään Gloryn he nykäisivät toisiaan aivan kuin olisivat tietäneet kuka hän oli. Gloryn silmät loistivat, huulet hymyilivät, ja hän oli ylpeä siitä, että John sai nähdä ensimmäiset hedelmät hänen maineestaan. Hän oli myöskin ylpeä Johnista, joka astui niin komeasti ja suorana heidän kulkiessaan huolimattomasti puettujen, punaisilla ja sinisillä kaulahuiveilla koristettujen upseerien ohi. Mutta Johnin sydäntä pakotti, ja hän mietti miten aloittaa asiansa, täyttää velvollisuutensa.
He astuivat junasta Sloughin luona, ja kesän vihannuutta ja mehua tuoksuva ilma lemahti heitä vastaan. Koira hyppeli haukkuen, ja Glory lähti juoksemaan sen kanssa huudahtaen vähän väliä ihastuksesta. Tuskin tuntui tuulen henkäystäkään, ja pilvet tuolla hyvin korkealla tuskin liikkuivat ollenkaan. Päivä oli mitä ihanin, ja Gloryn kasvot säteilivät täydellistä onnea.
He söivät aamiaispäivällistä kaupungin vanhassa hotellissa. Ikkunat olivat auki, pääskyset leijailivat ilmassa, ja Glory, joka tahtoi maitoa vanhojen muistojen elähyttämiseksi, nousi, otti maitolasinsa ja sanoi: "minä juon teidän maljanne, herra Storm", ja sitten hän joi sen tehden mitä komeimman kohteliaisuuskumarruksen. Koko ajan hän omakätisesti syötti koiraa ja sitten hän torui sitä siitä, että se jätti kaikki luut puoliympyrään matolle, mikä oli hyvin tavatonta hienossa seurassa tällä puolen kannibaalien maata, kuten Glory vakuutti.
"Sitten, sitten", ajatteli John, "onhan vielä aikaa", sillä Gloryn hilpeys oli vastustamatonta.
Aurinko oli jo korkealla, kun he läksivät kävelymatkalleen, ja Gloryn kasvot näyttivät punoittavan lämpimiltä. Mutta siitä huolimatta hän juoksi Donin kanssa puiston halki metsään, antaen koiran hypätä hänen varjonsa yli ja piehtaroida mehevän vihreässä heinikossa. Leivot visertelivät taivaalla, ja kaikkialta kuului hyminää ja laulua.
"Olkoon hänellä nyt yksi ainoa onnellinen päivä", ajatteli John, ja sitten he rupesivat huutelemaan ja huhuilemaan toisilleen.
He saapuivat vihdoin pyökkimetsään, ja koska puut suojasivat heitä auringon polttavilta säteiltä, pani Glory pois päivänvarjonsa, ja John otti lakin päästään. Hiljaisuus ja hämärä, suuret kyhmyiset puut jänteineen, lihaksineen, tuulen hiljainen henkäys oksissa tuolla ylhäällä, lakastuneitten lehtien kahina maassa, siipien lehahdus, kyyhkysten vieno kuherrus, metsän ihmeellinen salaperäisyys, kaikki tuo herätti ensin melkein pelkoa, aivan kuin iltahämärässä olisi astunut mahtavaan luostarikirkkoon. Mutta tuo tunne hävisi pian, ja Glory rupesi laulamaan. Hänen kirkas äänensä kajahteli tuoksuvassa ilmassa, ja kauan pidätetty, tukahdutettu onni uhkui nyt joka sanassa, joka sävelessä.
"Eikö tämä ole parempaa kuin varieteeteattereissa laulaminen?" ajatteli John, ja sitten hänkin alkoi laulaa aivan kuin onnellinen pikku poika, joka ei ajattele eilistä eikä huomista päivää eikä sitä seuraavaa aikaa. Glory hymyili hänelle. John hymyili myöskin. Kaikki oli kuin unelmaa. Tuon pitkän eron perästä oli Johnin vaikea uskoa, että kaikki tämä oli totta. Ulkoilma, lehtien tuoksu heidän ympärillään, koivujen hopearungot, taivaan sini, joka siellä täällä vilahteli lehvien välitse, ja Glory käyskennellen sulavasti, nauraen ja laulaen hänen vieressään! "Minä herään varmaan minuutin perästä", ajatteli hän, "tämä on unta!"
He lauloivat yhdessä laulun. Se oli "Tulkaa pojat, tulkaa tytöt", ja uskotellakseen toisilleen, että vanhat ajat olivat palanneet, pitivät he toistensa kädestä kiinni heilutellen niitä laulun tahdissa. John tunsi Gloryn käden puristuksen lämpimän virran tavoin koko ruumiissaan, ja ääretön hellyyden puuska ajoi pois kaikki hänen varmat päätöksensä, aivan kuin meren saalis ajautuu rannalle myrskyn jälkeen.