"Hän on täällä, me olemme yhdessä, mitä minä muusta huolehdin!" ajatteli hän, ja aika kiiti nopeasti.
Mutta heidän äänensä eivät ottaneet ollenkaan sulautuakseen yhteen, vaan menivät väärälle tolalle. Glory nauroi, ja he alkoivat uudestaan, mutta he eivät osanneet laulaa yhtaikaa ja joka kerta kun he koettivat taas, kävi aivan samoin.
"Ei ole enää entiset ajat", ajatteli John, ja hänen mielensä kävi surulliseksi. Hän oli ruvennut huomaamaan Gloryssa jälkiä tuosta elämästä, jota tyttö oli elänyt — sanoja, lauseita, mielipiteitä, alhaison puhetavan vivahteita ja käytöksen piirteitä, joissa kaikissa oli vulgääri vivahdus. Kun koira otti käskemättä luun, oli Glory huudahtanut: "Varastatko sinä, pikku peijakas!" Kun Johnin ääni sortui kesken laulua, käski Glory häntä "hoilaamaan pois vaan", ja kun John lakkasi kokonaan, sanoi Glory häntä jöröksi ja vakuutti, että hänen sitten täytyi "kiekua itsekseen."
"Minkätähden hän näyttää niin surulliselta?" ajatteli Glory, mutta arvellen, että ihmiset kai käyvät semmoisiksi ollessaan paljon yksin, hän lörpötteli entistä enemmän.
Hän kertoi varietee-elämästä, kulissien takaisesta elämästä, kehuen sitä jonkinmoisella puolustavalla tavalla. Se oli semmoista hiivatinmoista mylläkkää, ei kellään ollut aikaa ajatella seurauksia, se oli villiä siirtymistä näytöksestä näytökseen. Oli todellakin paljoa vaikeampaa olla varieteenäyttelijättärenä kuin varsinaisena aktriisina. Eikä varietee-näyttelijätär ollut sen huonompi kuin muutkaan naiset. Oliko John nähnyt heidän balettiaan? Se oli mainio! Ihastuttavaa! Miten herttaisen viehättäviä paaseja. Juuri näitä uljaita nuoria paratiisilintuja nuo kaartinupseerinarrit tulivat töllistelemään, ja oli koomillista nähdä, miten kukin tytöistä keikaili ja kohenteli höyheniään kulissien välissä hellitelläkseen omaa aitiossa istuvaa herraansa ja valtiastaan.
Siten Gloryn suusta kuului vieraita säveleitä, joiden merkitystä hän tuskin itse ymmärsi, mutta Johnista ne tuntuivat limaisilta nilviäisiltä, jotka olivat tarttuneet hänen Gloryynsa tuosta yhteiskunnallisesta loasta, jonka läpi hänen oli täytynyt kahlata. Voi Lontoota! Voi Lontoota! Sen varjo liiti täälläkin heidän ylitsensä, ja vaikka he menisivät minne tahansa, eivät he pääsisi sitä pakoon.
Entiset ajatukset rupesivat taas painamaan Johnia, ja hän pyysi Glorya kertomaan, mitä oli tapahtunut hänen poissa ollessaan.
"Kerronko minä?" sanoi Glory. "No niin, minä sain kolme kultarahaa sairashuoneesta jaettaviksi Lontoon asujamille, mutta hoh-hoh, ei niistä paljoa iloa ollut."
"Entä sitten?"
"Sitten — hm; toivo on hyvä aamiainen, mutta huono illallinen, tiedättehän. Mutta kerronko kaikki? No niin, minä kerron."