Tietysti minulle kohta huudetaan ja ulvotaan. Muutamat hyvät ihmiset varmaan tulevat sanomaan, että olen intoilija tai kavala keinottelija, kun taasen papilliset paikanonkijat, jotka rakastavat Egyptin lihapatoja ja joitten katseet ovat suuntautuneet tämän maailman ja kirkon valtaistuimiin, tulevat tuomitsemaan minun 'maallisuuttani' ja selittämään, että minä 'yllytän publikaanien ja syntisten paheita.' Mutta mitäpä siitä, jos Jumala sitten sallii hedelmien näkyä. Jos yksikin kalpeakasvoinen, yksinäinen tyttö muuttuu terveeksi ja onnellisen näköiseksi, tai jos yksi ainoakin iloinen nuori nainen on saatu pelastetuksi kadotuksen partaalta, on siinä suurempi uskonnon hedelmä kuin mitä monikaan heistä on saanut nähdä useiden vuosien kuluessa.

Heti kun työmiehet ovat lopettaneet työnsä kirkossa, aion ruveta pitämään jumalanpalveluksia joka päivä ja annan kirkon olla aina avoinna. Asun vielä rouva Callenderin luona, kuten näette, mutta minä en ota vastaan mitään kutsuja, paitsi papillisiin toimiin, ja kumminkin on aikani nyt jo niin täpärällä, että tuskin joudan henkeäni vetämään. Pyhän Maria Magdalenan kirkko ei tuota mitään tuloja tai tuskin mitään — juuri sen verran, että se riittää vahtimestarin palkaksi — mutta minun ei sovi valittaa sitä seikkaa, sillä juuri siksi olen saanutkin kirkkoni, koska ei kukaan muu ole siitä välittänyt sellaisissa olosuhteissa. Minä olin ruvennut katsomaan luostarissa elettyä aikaani turhaan kulutetuksi, mutta Jumala ymmärsi sen asian paremmin. Se auttaa minua elämään köyhyyden ja puhtauden elämää vapaana maailmasta.

Tervehdykseni isoisälle ja neideille! Oi kuinka toivoisin, että te olisitte kanssani taistelun tulessa! Joskus uneksin, että olettekin, ja kuvittelen näkeväni teidät noitten iloisten, kukilla ja höyhenillä koristautuvien nuorten olentojen keskellä — niistä tulee vielä hyviä kristityitä! Omituista kyllä tuntui minusta sinä päivänä, jolloin läksitte saarelle, kuin joka tunti, joka vei teidät etäämmälle, olisi tuonut teidät lähemmäksi minua. Tervehdykseni!"

VII.

Glenfaba, "Saaripahanen."

Oi, armollinen ja laupias ystävä, vihdoinkin olette muistanut "yksinäistä olentoraukkaa", joka elää elävänä kuolleessa maassa! Jos minulla olisi ollenkaan sitä sappea, jota oikeaan katkeruuteen tarvitaan, niin lähettäisin teidän myöhästyneen kirjeenne takaisin ja kirjoittaisin "tuntematon" teidän "Hyvän Glorynne" poikki, koska näillä mailla ei enää ole ketään, jolla olisi oikeutta tuohon arveluttavaan nimitykseen. Mutta oi, voi! Ei ole ajat niinkuin oli ennen, ja häpeän kyynelin minä tunnustan, että joka ikinen kirje Lontoosta on minulle kuin enkelin kuiskaus, joka ilman läpi hengäistään korvaani.

Kun varmasti uskon teidän vaatimuksenne menevän niin pitkälle, että minun olisi pitänyt kirjoittaa ja kertoa tulostani, ja koska minä tiedän, että mies on syntynyt turhamaiseksi yhtä varmaan kuin kipinät lentävät ylöspäin, niin olen jo useamman kuin yhden kerran tarttunut kynään kirjoittaakseni. Mutta tässä saari-ilmassa on jotain niin nukuttavaa, että kaikki tähänastiset päätökseni ovat olleet kuolleena syntyneitä lapsukaisia, jotka ovat hengittäneet, mutta eivät ole huutaneet.

Tietäkää siis, että matkani tänne tapahtui tavallista kyytiä, eikä minulle sattunut mitään sen kummempia onnettomuuksia kuin muulloinkaan, jolloin olen tehnyt mitä minun ei olisi pitänyt tehdä ja jättänyt tekemättä mitä minun olisi tullut tehdä. Edellisistä mainittakoon tässä tapauksessa esimerkkinä useat itkupuuskat, jotka antoivat aihetta eräälle samassa vaunussa matkustavalle naisveijarille osoittaa osanottoaan — jälkimmäisistä olkoon mainittu se, että otin esille pikku laukkuni, mikä teki mahdolliseksi tuolle kohteliaalle olennolle vetää taskustani minun koruompeluilla koristettu nenäliinani ja viedä se mukanaan.

Minä ennätin hyvissä ajoin laivaan Liverpoolissa, ja se oli kuten tavallista ahdettu täyteen Lancashiren poikia ja tyttöjä, joissa rakastuminen on yhtä tarttuvaa kuin pussitauti. Koska minulla sattui olemaan mieli mustana, jakun muistin, minkä hurjan kiihkon ajamana olin kerran purjehtinut tänne, niin aloin huomata, ettei kyynelvarastoni vielä ollut läheskään loppuun kulutettu, mutta onneksi kiintyi huomioni rakastettavaan pojannallikkaan, joka kaikessa hiljaisuudessa oli kiertänyt käsivartensa naapurinsa vyötäisille ja katseli tuontuostakin ympärilleen niin viattomana kuin ei vasen käsi lainkaan tietäisi, mitä oikea käsi tekee.

Mutta me olimme tuskin ennättäneet ulapalle, kun ilman voimien hallitsija alkoi kadehtia noitten miekkosten onnea, ja jos olisitte nähnyt, millainen ilma meillä oli seuraavien neljän tunnin aikana, olisitte varmaan myöntänyt, että pirulla oli sormensa pelissä. Suuri laine vyöryi perän yli, ja matkustajat vyöryivät kannen alle hoiperrellen ja kirkuen kuin rotat olutpanimossa, ja me kiidimme kotkan siivillä aivan niinkuin Israelin lapset ennen muinoin lensivät ulos Egyptistä. Koska minun omat merijalkani olivat ennättäneet käydä hiukan epävarmoiksi, arvelin soveliaaksi mennä alas minäkin, koira kainalossani, ja koska löysin tyhjän penkin naisten salongissa, rupesin siihen nukkumaan enkä herännyt ennenkuin olimme jo saapuneet ristiaallokkoihin aivan saaren edustalle. Kesken kaikkia oihkimisia ja voihkimisia ja muita ääniä kuulin erään pahoinvoivan matkustajan kysyvän siistijättäreltä kyynelten sortamalla äänellä: "Onko mitään toivoa enää?"