Juna saapui Peeliin juuri auringon laskiessa jylhien, vanhojen linnanmuurien taakse, ja kun taas näin tuon rakkaan pikku kaupungin, herahti puoli kyyneltä silmistäni ja minut valtasi hurja halu hypätä ulos ja juosta sitä vastaan. Isoisä oli junalla "Cæsareineen" ja kiesseineen, ja kun minä olin lopettanut suutelemiseni ja hän oli lopettanut uhkimisensa ja puhkimisensa ynnä kaikenlaiset ihmettelevät hassutukset, aivan kuin minä olisin ollut kuningatar Viktoria ja Ranskan keisarinna yhdistettynä yhdeksi henkilöksi, — niin, kaiken tuon perästä minä olisin voinut purskahtaa itkuun nähdäkseni, kuinka pieneksi ja heikoksi isoisä oli käynyt sen jälkeen kun läksin pois. Me emme päässeet heti lähtemään, sillä viattomassa ilossaan minun kotiintulostani hän tervehti kaikkia ihmisiä ja kaikki ihmiset tervehtivät häntä, ja torilla tuo rakas vanha fariseus puhalsi torveensa niin usein saadakseen ihmisten huomion kiinnitetyksi meihin, etten uskonut meidän enää mitenkään sinä iltana saapuvan Glenfabaan. Kun vihdoin viimein pääsimme perille, odottivat tätöset portilla, ja silloin isoisä taas alkoi päivitellä: "Eikö hän ole kasvanut pitkäksi? Katsokaa nyt häntä! Eikö hän nyt ole komea!" Ja sitten tädit rupesivat vanhaan tapaansa myöntelemään: "Jaa, jaa! Jaha! Niin, niin! Niinpä kyllä!" Kun sitten vihdoinkin olin suudellut kaikkia toistakymmentä kertaa, olin punasilmäinen kuin teiri.
Sitten mentiin sisälle, ja ensimmäisten viiden minuutin kuluessa en voinut käsittää, mikä kumma oli muuttanut tuon vanhan tutun paikan, kun se yhtäkkiä näytti niin pieneltä ja vähäpätöiseltä. Tuntui aivan siltä kuin huoneitten seinät olisivat olleet harmonikan palkeita, joita joku äkkiä puristi kokoon. Mutta tuossa naksutti porstuan iso kello, ja tuossa kehräsi sir Thomas Traddles vanhalla paikallaan uunin matolla. Tuossa olivat myöskin samat lautaset kaapin päällä, ja lieden yläpuolella riippui sama Afrikan kartta, johon oli punaisella musteella merkitty se paikka, missä isäni kuoli.
Kuu kimalteli meren pinnalla sinä yönä, kun menin levolle, ja kun heräsin aamulla, paistoi aurinko aalloilla. Varis lensi vaakkuen ikkunani ohi, ja minä kuulin isoisän hyräilevän itsekseen puutarhan käytävällä. Ja pitkän Lontoossa-oloni jälkeen sekä edellisen päivän rautatiematkan perästä tuntui nyt kuin olisin nukkunut uneen myrskyssä vyöryvillä aalloilla ja herännyt jossakin tyynessä satamassa.
Siis minä olen palannut takaisin Glenfabaan, vanhaan pikku kamariini, entiseen pikku vuoteeseeni, ja kaikki on samanlaista kuin ennen muinoin. Minä alan uskoa, että te menemällä luostariin ennätitte vain hiukan minun edelleni kuolemisessa pois tästä maailmasta. Olihan täällä ennen edes muutamia ihmisiä, mutta nyt ei ole jälellä muuta kuin koira. Kaikki nuoret ovat menneet "muille maille", ja kaikki vanhat — "taivas tiesi minne." Joskus kuuluu vuorilta lampaitten määkymistä, joskus lokkien kirkumista ilmasta, ja joskus pitävät koko maailman harakat kokousta jalavassa ruohokentällä. Me emme ajattele huomispäivää, mitä me syömme taikka millä me itsemme vaatetamme, ja sunnuntaisin me menemme kirkkoon niinkuin Israelin lapset erämaassa, puettuina vaatteisiin, jotka ovat pysyneet Vanhenematta, vaikka niitä on käytetty neljäkymmentä vuotta. Viikon muina päivinä me katselemme, kuinka kärpäset lyövät tyhmät päänsä kattoon, ja kuuntelemme sirkkain laulua ruohikossa ja nukumme mehiläisten suristessa ja heräämme vanhan Neiluksen aasin huutaessa hii-haa ja meidän ikämme on seitsemänkymmentä vuotta ja jos… oo-hoi (haukotus).
Tietysti se on hirveän kiittämätöntä, että minä puhelen näin, sillä tämä rakas paikka on aivan kylliksi kaunis häiritäkseen kuvitelmiamme paratiisista ja tämä aamu on raitis kuin kaste ruohikossa. Leivoset visertelevät ilmassa, virta kohisee tuolla alhaalla ja pilvet leijailevat kuin vaahtokiehkurat meren yli. Ja mitä taaskin tulee noihin kolmeen vanhaan ihmislapseen, jotka rakastavat minua paljoa enemmän kuin ikinä ansaitsen, häpeän koko sielustani kuullessani, kuinka he pohtivat, mitä herkkuja he keksivät minulle syötäväksi ja mitä ihmeellisiä hauskuuksia he voisivat saada aikaan, ettei minulle tulisi ikävä ja etten kaipaisi komeutta, johon olen tottunut. "Kuulkaa, minä pelkään, että Glory ei välitäkään herajuustosta", kuulin isoisän kuiskaavan Anna-tädille eräänä aamuna, ja puoli tuntia myöhemmin hän torui Rakel-tätiä siitä, että täti muka kiusasi minua liiaksi tulemaan köyhäinkeittolaan keittoa jakelemaan.
He pitelevät minua kuin pientä paitaressua, ja tietysti minä lapsen tavalla palkitsen hallitsemalla koko taloa. Mutta ei, voi, voi! Ikipäiviksi menneet ovat ne ajat, jolloin saatoin elää vesivellillä ja olla onnellinen reikätuolissa. Niin, niin, muutos on minussa itsessäni eikä heissä tai vanhassa kodissa, ja mitä hyötyä olisi kellon viisarin työntämisestä taaksepäin, kun aurinko kumminkin itsepäisesti kulkee kulkuaan eteenpäin. Minä voisin ehkä vieläkin olla onnellinen Glenfabassa, jos vain saisin takaisin ne päivät, jolloin puutarhan puut olivat minun voimistelutelineinäni ja minulla oli tapana kiikkua oksalla laulellen kuin lintunen, taikka jolloin johdin kylän poikia varastamaan omenoita meidän omasta puutarhastamme — uljas teko, jonka vuoksi piispa Anna singahutti minua sekä muita alaisiaan vastaan mitä ankarimman rangaistusjulistuksensa — käyttäen siinä muistaakseni omaa tohveliaan vertauskuvana. Mutta minä en voi enää päivät pitkät juosta avojaloin märässä hiekassa rannalla, missä suolainen vaahto räiskähtää kasvoihini, ja yksikolmattavuotias neitonen on hyvin harvoin hippasilla tai rosvosilla kymmenvuotisten kylätyttöjen kanssa aukeilla paikoilla.
Luonnollisena seurauksena kaikesta tästä on, että minun entiset seikkailuni ovat nyt supistuneet ratsastusmatkoiksi pikku Cæsarin selässä. Mutta Cæsar on käynyt niin vanhaksi ja lihavaksi ja se huojuu kuin vanha ankka, joten ratsastaminen sillä on samanlaista kuin matruusina ponnisteleminen kiikkuvalla laivalla. Minä siis pakotan itseni istumaan ompeluseuroissa ja hankaamaan riimukirjoituksia isoisälle, pesemään maitokehloja Anna-tädille ja alistumaan semmoisiinkin pyhiin ajanviettoihin kuin säännölliset kirkossakäynnit ovat, jolloin saan ihailla vanhaa Neilusta hänen kantaessaan haavia ympäri kirkkoa seurakunnan veisatessa "sun 'valos' meille paistaa suo" — "valon" on Neiluksen käytännöllinen järki nähtävästi käsittänyt synonyymiksi "hopea" sanalle, joka nyt on paistava kolmen pencen kappaleissa.
Mutta oi, voi, voi! Minä olen kumminkin susi lammaslaumassa tällä saarella. Rakkaat vanhat lapsukaiset eivät vielä ole sanoneet sanaakaan minun siirtymisestäni vihamiehen leiriin (s.o. perkeleen ja varieteeteatterien), ja jos vain puhe sattuu joskus hiukan luiskahtamaan siihen suuntaan, niin syntyy heti kuolonhiljaisuus ympäristössäni. Tämä ei kuitenkaan ole mitään siihen kamalaan kauhuun verraten, joka valtaa jokaisen, kun vieraat, jotka käyvät Glenfabassa, kyselevät millä minä itseni elätän Lontoossa. Tuskin tiedän pitäisikö itkeä vai nauraa tuolle helpotuksen huokaukselle, joka puhkeaa tätösien sydämestä, kun minä pääsen pujottelemaan karien läpi valehtelematta. Mutta ankeriasta ei voi piilottaa säkkiin, ja minä olen varma siitä, että totuus vielä jonakin päivänä pujahtaa esiin. Eilispäivänä viimeksi, kun kävin Rakel-tädin kanssa köyhiä tervehtimässä, narrasi eräs kunnon mies, joka pitää ravintolaa kalastajille, tädin ja minut kapakkansa vierashuoneeseen katsomaan "Glorian" kuvaa, jonka hän oli leikannut eräästä kuvalehdestä ja kiinnittänyt nuppineuloilla kamarin seinään "koska se oli niin kovasti minun näköiseni." Oi, voi, voi, voi! Minä olisin todellakin tahtonut ilmoittaa asian oikean laidan heti paikalla siinä pahan maineeni näkyväisen todistuksen edessä, mutta huomatessani pikku tätiraukan kauhistuneen katseen rupesin lavertelemaan kuin myllyn ratas ja kiitän Jumalaa, että loput Peelin asukkaista eivät ole kuin muut ihmiset eivätkä myöskään niinkuin tämä publikaani. [Sama sana englanninkielessä merkitsee ravintoloitsijaa ja publikaania. Suoment. muist.]
Minä olen myöskin saanut sanomalehtiä, joita ystäväni Rosa on minulle lähettänyt, ja niin kauan kuin uutisten onkijat kertoivat minun hyvistä ja pahoista töistäni valehdellen hellästi kuin hautakirjoitus minun katoamisestani Lontoosta, leikkasin lehdet palasiksi ja poltin ne. Mutta kun he sitten unohtivat minut ja rupesivat kertomaan muitten ihmisten menestyksestä, valitsin Neiluksen paperikorikseni sillä nimenomaisella suostumuksella, että sanomalehdet annettaisiin kalastajille, jotka juuri olivat palanneet Kinsalesta. Vähän väliä hän kertoi minulle, että ne "kiertävät ympäri, neiti, kiertävät ympäri", uskotellen siten minulle, että niiden kiertokulku oli laajin maailmassa. Ja se olikin kyllä tavallaan totta, vaikka tuo vanha veijari jätti sanomatta, että ne kiersivät ympäri paperitehtaassa muuttuen vähitellen paperimassaksi.
Mutta hohhoo! En minä tarvitse mitään sanomalehtiä muistaakseni Lontoota! Kuten pyhällä Paavalilla on minullakin paholainen, joka takoo minua nyrkeillään, ja aina kirkkaina päivinä, kun silmä kantaa kauas, tuo sama paholainen pakottaa minut kiipeämään Slieu Whallinin [vuori Man-saarella. Tekijän muist.] harjalle ja istumaan majakan viereen tuntikausiksi sekä tuijottamaan Englantiin päin nähdäkseni siitä vilahduksen. Silloin on minussa sama tunne kuin Lotin vaimossa hänen katsoessaan taaksensa vanhaan kotiinsa, ja sitten astun alas sydän raskaana ja suussani kyynelten maku, aivan kuin minäkin olisin muuttunut suolapatsaaksi. Rakas vanha Lontoo! Mutta kaiketi se kulkee vanhaa kulkuaan liikevirtoineen ja tungoksineen ja vaeltavine kaupittelijoineen, jotka kirkuen tarjoavat tavaroitaan, ja kaikki on entisellään, vaikkei Glory olekaan siellä!