Kello puoli 11 illalla. — Minun piti keskeyttää kirjoitukseni aamupäivällä, sillä isoisä sairastui äkkiä ja sai pyörtymiskohtauksen. Tietysti lähetimme heti hakemaan lääkäriä, mutta ennenkuin hän saapui, oli isoisä toipunut. Tohtori katsoi siksi meihin niin rikkiviisaan näköisenä, kuin isoisä olisi ollut kuva-arvoitus, joka olisi selitettävä ennen hänen ensi käyntiään, ja sitten hän kirjoitti meille nimensä (vallan ihmeellisiä harakanvarpaita) sekä läksi pois. Sen jälkeen on isoisää hoitanut paljoa puheliaampi tohtori, jota isoisä nimittää "Glenfaban kukaksi" (minä näet olen se), ja kun olin laverrellut vanhalle lapselleni koko päivän sekä pelannut sakkia hänen kanssaan illalla, meni hän levolle nauraen, ja minä palasin omaan huoneeseeni lopettamaan kirjettäni kevyemmällä mielellä. — Viimeisen puolen tunnin aikana ovat revontulet leimunneet pohjoisella taivaankannella, ja minä olen ajatellut, että ne ovat kaiketi myrskynmerkkejä taivaassa aivan samoin kuin rakeet ja sumu sekä vihurinpuuskat ovat myrskyn ennustajia maan päällä. Mutta revontulet alkavat jo hälvetä, ja jälellä on vain sysimusta yö, jonka kuluessa Knockaloen sekä Ballamoarin koirat ulvoen lähettävät sanomia toisilleen.
Oi, armias! Vasta puoli yksitoista! Kuinka omituista on ajatella, että nyt, kun me täällä maalla juuri olemme menossa nukkumaan ja kaikki on haudan hiljaista ympärillämme, nyt vasta liike alkaa Lontoossa! Maatessani vuoteellani ja koettaessani nukkua näen taas nuo laajat puistot, joitten keskellä on jonkun muistopatsas, ja teatterin ovella kimaltelee lyhtyjä, ja koko tuo ihmeellinen pääkaupunki uhkuu eloa! Huh! Tuntuu aivan kuin olisin oma aaveeni, joka kulkee yläkerran huoneissa ja pimeissä käytävissä kuunnellen musiikin kaikua ja tanssin humua alakerran tanssisalista.
Mutta, oi armahin Glory! (Sillä tavalla minä vielä voin aivan syystä huudahtaa). Mitä huolia voisi iloisella olla — ja minä olen aina iloinen! — Kuinka teidän koiranne voi? Minun rakkini kirjoittaisi kirjeen sille, mutta rakkiraukan sydän on särkymäisillään, ja jos vain tällaista asiain menoa jatkuu, täytyy sen kohta ryhtyä laatimaan testamenttiaan. Parast'aikaa se makaa vuoteeni jalkopäässä miettien syviä asioita ja käskien minua kertomaan teille, että koetettuaan yhä uudelleen ja uudelleen päästä kokemasta Glenfaban home rulea (koska hän ei ole noita luonteita, joita kärsimykset vain jalostavat, kuten esim. hänen emäntäänsä) pysyy hän nykyään elävien joukossa vain "oman tahdonlujuutensa avulla" tässä talossa, joka on täynnä vanhojapiikoja ja jossa ei ole mitään muuta jahdattavaa kuin vanha kissa; ja sitä todellakaan ei maksa vaivaa ajaa, sillä tuolla kurjalla ei ole edes häntääkään. Tietysti hän (nimittäin rakki) koettaa elää tahratonna (kuten eräs toinenkin) tässä matoisessa maailmassa, joka on niin täynnä viettelyksiä, mutta hän tunnustaa kumminkin rehellisesti, että pieni annos "pirullisuutta" silloin tällöin auttaisi häntä katselemaan elämää hurskaammalta kannalta.
Minä toivotan teille "onnea ja lykkyä tykö" uuteen puuhaanne, mutta jos aiotte ruveta naisen ritariksi tässä maailmassa — puolustamaan hänen hyviä ja pahoja puoliaan — niin ei teidän pitäisi olla niin äärettömän ankara moraalissanne. Minä kuulin täällä kertomuksen eräästä kauniista nuoresta pastorista, joka alituiseen saarnatuolissaan toisti: "Rakastatko minua?" kunnes eräs neitonen seurasi häntä sakaristoon tunnustaen, että kyllä hän (neitonen) rakasti pastoria. — Vakavasti puhuen on teidän aikeenne suuri ja jalo, joten minun melkein tekisi mieli rakastaa teitä sen tähden. Jos miehet tahtovat, että naisten pitää olla hyviä, niin he ovat hyviä, sillä naiset tanssivat miesten nuottien mukaan, kuten he ovat tehneet Aatamin ajoista saakka — minä en nyt ollenkaan unosia mainitun herran kiusausta enkä myöskään hänen puolustustaan: "Vaimo, jonka annoit minulle", mikä osoittaa, ettei hän ollut, herra paratkoon, kovinkaan ihailtava aviomies, vaikka tosin toiselta puolen täytyy myöntää, ettei hänellä myöskään ollut hyvin suurta valitsemisen varaa hakiessaan rouvaa itselleen.
Terveiseni rakkaalle vanhalle Lontoolle! Joskus tekisi mieleni riistäytyä irti ja lähteä itse viemään terveisiäni. Ehkä tekisinkin sen, ellei Rosa kirjoittaisi minulle, että hän tahtoisi tulla viettämään kesälomaansa Peeliin. Enkö ole kertonut teille Rosasta? Hän on se naiskirjailija, jolle herra Drake esitteli minut. Mutta
'Nukkumaan sä houkkio, Nukkumatti kutsuu jo!'
Glory.
J.K. — Tärkeätä. — Lontoosta lähdettyäni on minua koko ajan kiusannut muisto Polly-raukan lapsesta. Hän antoi sen hoidettavaksi rouva Jupelle, josta kerroin teille, ja tämä henkilö vei sen jollekin toiselle. Äidin eläessä minä en voinut sekaantua asiaan, mutta nyt minä en saa tuota orporaukkaa mielestäni. Mikähän hänen kohtalokseen lienee tullut? Toivottavasti hän on Jeshurunin tavoin lihonut ja oppinut potkimaan, mutta kumminkin te menettelisitte miehen ja pappismiehen tavoin, jos ottaisitte minun laiminlyödyt velvollisuuteni niskoillenne ja menisitte katsomaan, onko tuolla lapsiraukalla ketään koko maailmassa, joka rakastaisi sitä. Rouva Jupen osoite on 5 A Little Turnstile, Holbornin ja Lincoln's Inn Fields'in välillä.
VIII.
John Storm sai Gloryn kirjeen lauantai-aamuna ja saman päivän iltana hän läksi hakemaan rouva Jupea. Hänen asuntoaan ei ollut helppo löytää, ja kun John vihdoinkin keksi sen, tunsi hän tuskaa ajatellessaan, että Glory oli asunut tuossa likaisessa luolassa. Tullessaan pienen tupakkapuodin ovelle kuuli hän kimeän äänen sisällä huutavan: "Lapsella ei ole mitään hätää, ja koska te ette voi maksaa mitään, ei teidän myöskään tarvitse tulla tänne rettelöimään." Samassa nuori nainen tuli John Stormia vastaan kynnyksellä. Se oli pieni, hento olento, kuin kukkanen, jonka sade on murtanut. John tunsi hänet samaksi tytöksi, joka oli kanniskellut lasta Crook Lanella sinä päivänä, jolloin John ensi kerran kävi Sohossa. Tyttö itki nyt ja peittääkseen turvonneita silmiään painoi hän päänsä alas kulkiessaan nuoren papin ohi, mutta tämä huomasi hänen virttyneet hatunnauhansa ja likaisen olkihattunsa.