XII.
Pari viikkoa oli kulunut, eikä John vieläkään ollut käynyt Gloryn luona. Hän oli kumminkin nähnyt Glorysta tietoja sanomalehdissä. Joka aamu oli hän etsinyt palstoista tuota nimeä, joka näytti olevan painettu verikirjaimilla. Huhut olivat olleet moninaisia ja salaperäisiä. Ensin sanottiin, että tuo etevä nuori taiteilija, joka oli saavuttanut niin suuren menestyksen muutamia kuukausia sitten, oli palannut Lontooseen ja tulisi kohta jatkamaan lupaavaa uraansa, jonka keskeytymiseen oli syynä eräs sairastuminen ja kuolemantapaus hänen perheessään. Seuraava uutinen kertoi, että hän tulisi esiintymään varsinaisessa teatterissa jonakin Shakespearen henkilönä, joka on aina ollut mitä vaikeimpia suoritettavia näyttelijätaiteilijoille. Sitten kerrottiin, että tosin ensin oli ajateltu Romeota ja Juliaa, mutta että nyt luultavasti kumminkin vielä suurempi suunnitelma tulisi pantavaksi toimeen. Oli nimittäin aiottu esittää aivan uusi, erään tunnetun skandinavilaisen kirjailijan kirjoittama kappale, jonka päähenkilö soveltuisi erinomaisen hyvin nuoren taiteilijan luonteelle ja kyvylle. Vihdoin ilmoitettiin, että oli tekeillä yhtiö, joka aikoi ostaa erään vanhan talon sekä rakennuttaa siitä teatterin vartavasten tuota uutta näyttelijätärtä varten.
John Storm nauroi katkerasti. Hän sanoi itselleen, ettei Glory ansainnut pienintä ajatustakaan hänen puoleltaan. Johnin velvollisuus oli jatkaa työtään ja olla ajattelematta Glorya enää.
John oli saanut virallisen käskyn muuttaa. Kirkko oli muutettava kuukauden kuluessa, pappila tyhjennettävä kahden kuukauden kuluessa, ja hän uskotteli itselleen, että koko hänen harrastuksensa oli suuntautunut uuden talon hankkimiseen klubille ja kodille. Kaksikymmentä nuorta äitiä lapsineen asui nyt yläkerran huoneissa sisarkunnan valvonnan alaisina, mutta Pollyn poika oli yhä vielä rouva Pincherin hoidossa. Usein John oli katsellut tuota pikku olentoa, joka oli vyötäisistään sidottu kiinni tuoliin ja ryömi seinäviertä pitkin ovelle katsellen maailmaa viisailla silmillään ja laverrellen omaa kieltään: "luu-luu-laa-mummun." Noissa tummissa pikku kasvoissa loisti äidin silmät, mutta Johnin mielestä tuo lapsi edusti Glorya. Nuori pappi katseli sitä niin mielellään. Hän tunsi, ettei hän voisi erota siitä, ja vaikkapa itse lordi Robert Ure tulisi vaatimaan sitä, heittäisi John sen miehen ulos ovesta.
Mutta vaunut seisahtuivat rouva Callenderin ovelle eräänä aamuna, ja lady Robert Ure astui sisälle. Hänen kalpeissa, kärsivällisissä kasvoissaan näkyi nöyryytetyn, lemmettömän vaimon heikko, hermostunut hymy.
"Herra Storm", sanoi hän lempeällä äänellään. "Minä olen tullut hyvin arkaluontoiselle asialle. Minä en voi enää laiminlyödä velvollisuutta, joka minun jo aikoja sitten olisi pitänyt täyttää."
Asia koski Pollyn lasta. Lady Robert Ure oli kuullut tapahtumasta sairashuoneessa, ja sanomalehdet, jotka sisälsivät kertomuksia heidän häistään ja jotka olivat seuranneet heitä Pariisiin, olivat kertoneet myöskin Pollyn kuolemasta. Palattuaan Lontooseen oli nuori rouva kysellyt lasta ja saanut selville, että John Storm oli pelastanut sen ja toimittanut sille hyvän hoidon.
"Mutta minun velvollisuuteni on pitää huolta pojasta, herra Storm, ja minä pyydän teitä antamaan hänet minulle. Ääni sisässäni sanoo, etten koskaan itse tule saamaan lapsia ja siis minä en tee kenellekään vääryyttä ottaessani hänet omakseni, ja minun mieheni ei milloinkaan tarvitse tietää, kenen lapsen olen ottanut huostaani. Minä lupaan olla hyvä sille. Minä en koskaan luovu siitä. Ja jos hänestä kasvaa mies ja jos hän ehkä tulisi rakastamaan minua, voisin helpommin unohtaa menneisyyden ja antaa anteeksi itselleni oman osani siinä. Oi, minä en voi tehdä paljoa tuon tyttöraukan hyväksi, joka on kuollut — hän rakasti minun miestäni kumminkin, ja minä vein häneltä sen, jota hän rakasti. Mutta tämä on minun velvollisuuteni, herra Storm, enkä minä saa unta yöllä enkä lepoa päivällä, ennenkuin tuo velvollisuus on täytetty."
"En tiedä, onko se teidän velvollisuutenne, hyvä lady, mutta jos te tahdotte ottaa lapsen, on teillä oikeus siihen", sanoi John Storm, ja sitten he yhdessä läksivät ajamaan Sohoon.
"Luu-luu-lal-laa-mum-mum." Lapsi oli taas kuten ennenkin sidottu tuoliinsa ja puheli maailmalle omaan tapaansa. Kun se oli viety ja kun naiset portailla eivät enää voineet nähdä vilahdustakaan vaunuista ja tuosta hienosta rouvasta, joka oli tuonut hajuvesien tuoksua ja silkin kahinaa likaiseen pihaan, ja kun rouva Pincher palasi takaisin huoneeseensa silmät punaisina itkusta ja lesken myssy kallellaan päässä, silloin John Storm sanoi itselleen, että kaikki, mitä tapahtui, oli tapahtunut parhain päin. Viimeinen rengas, joka kiinnitti häntä Gloryyn, oli nyt murtunut! Kiitos siitä Jumalalle! Nyt voisi John Storm jatkaa työtään ajattelematta enää Glorya!