Joskus Glory läksi salaa katsomaan John Stormin työvainiota. Sunnuntai-aamuina hän usein kulki Sohon halki katsellen kuinka ihmiset istuivat portaillaan lukien sunnuntailehtien nerontuotteita ripustettuaan ensin lintuhäkkinsä naulaan oven ulkopuolelle. Hän saapui vihdoin kirkolle ja kuuli sieltä laulua ja näki, kuinka joku oli liidulla kirjoittanut seinään: "Jumala siunatkoon isää!"
"Omituinen syytös pappia vastaan!" — Niin seisoi eräässä huononpuoleisessa sanomalehdessä, ja syytös koski siveellisyysrikosta. Eräs nuori lurjus (se oli Charles Wilkes) oli otettu kiinni hänen koettaessaan loukata isä Stormia, ja kun Wilkes tuomittiin viikon vankeuteen huolimatta isä Stormin armonpyynnöstä sekä takuun tarjouksesta hänen puolestaan, syytti hän pappia luvattomasta suhteesta hänen morsiameensa Agatha Jonesiin.
Gloryn suuttumus maailman pahuudesta John Stormia kohtaan muuttui syväksi, suureksi rakkaudeksi tuohon masennettuun mieheen, jota kaikki ymmärsivät väärin. Hän näki ilmoituksen John Stormin viimeisestä saarnasta ja päätti mennä sinne. Kirkko oli täpösen täynnä kansaa, enimmäkseen köyhiä, ja ilma oli täynnä appelsiinin ja oluen tuoksua. Nyt oli arki-ilta, ja kun kuoro astui sisään ja John Storm seurasi jälessä puettuna mustaan kauhtanaan, tunsi Glory fyysillistä iloa tietäessään olevansa niin lähellä häntä.
Tekstinä oli: "Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut! Sillä te olette valkeaksi sivuttujen hautain kaltaiset, jotka ovat ulkoa kauniit, mutta sisältä täynnä kuolleitten luita ja kaikkea riettautta." Ensimmäinen osa saarnasta oli moite ihmisten epäsiveellisyyttä vastaan. Me puhdistamme ulkokuoren, mutta Englannin n.s. puhtaus ei ole muuta kuin mädätykselle ja synnille rakennettua häpeällistä petosta. Meidän keskellämme kulkee miehiä, viheliäisiä lihallisuuden orjia, joita yleinen mielipide on liian laiska ahdistamaan ja jotka eivät edes tiedä, missä heidän lapsensa ovat. Menkööt he paheitten luoliin ja hakekoot sieltä lapsiansa ja — Herra heille suokoon anteeksi — lastensa äitejä kurjien hylkiöiden ja rikoksellisten seasta. Saarnan toinen puoli oli naisen puolustusta. Maailman synnit naista kohtaan ovat aikamme häikäilemättömimpänä paheena. Onko maailma koskaan ajatellut naisten urheutta, heidän kieltäymystään, heidän palkatonta työtään? Oi, miksi naista pidetään niin halpana tässä meidän nykyaikaisessa siveettömässä Lontoossamme? Harvoin on nainen rikkonut luonnon lakeja, ja jos hän on joskus sen tehnyt, on siihen aina ollut suurimpana syynä mies. Miehet viettelevät naisia komeilla puvuilla, mukavuudella, rahalla ja kunnialla unohtamaan tosi tarkoituksensa, mutta jokainen tosi nainen löytää kumminkin lopulta oikean alansa ja rupeaa mieluummin äidin hiljaiseen työhön kuin maallisen kunnian petolliseen, tyhjään palvelukseen, jolle hän ei anna mitään arvoa. "Niin, te naiset, äidit, tyttäret, teidän käsissänne on Englannin pelastus! Eläkää sen asian hyväksi, ja palkitkoon teitä Jumala ja Hänen siunattu Äitinsä tässä vaivaloisessa elämässä ja suokoon teille ikuisen onnen!"
Sitten seurasi kulkue, jossa kannettiin lippuja, ristejä, tähtiä ja sinisiä liljoja, mutta Glory ei nähnyt mitään siitä. Hän oli polvistunut pää kumarassa ja sydän pakahtumaisillaan liikutuksesta. Hän ei tiennyt mitään ennenkuin jumalanpalvelus oli lopussa ja seurakunta poistunut. Vanha eukko vain, lesken myssy päässään, oli jäänyt kirkkoon ja kalisteli nyt avainkimppua.
"Onko isä mennyt jo?"
"Ei, neiti, hän on vielä sakaristossa."
"Viekää minut sinne."
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän seisoi vavisten ja katse uhkuen pelokkaan kunnioituksen sekaista rakkautta John Stormin edessä kirkon pienessä, kolkossa sakaristossa.
"Glory, miksi te tulitte tänne?"