"Ja annamme anteeksi", sanoi Glory ja hiljaa huoaten ja punastuen pyysi hän Johnia suutelemaan häntä vielä kerran.
"Rakkaani!"
"Minun elämäni."
Tuuli heitti Gloryn olkavaipan liepeen hänen päänsä yli, ja John tunsi hänen tukkansa tuoksun.
John koetti ajatella, millä hän oli ansainnut semmoisen onnen, mutta hänestä tuntui nyt kuin kaikki hänen kärsimyksensä olisivat olleet mitättömän pieniä tällaisen riemun rinnalla. Westminsterin iso kello kajahutti kumeat sävelensä, ja tuuli kuljetti niitä kuin urkujen säveleitä, milloin valtavina ja täyteläisinä, milloin vienoina kuin lapsen kuiskaus. Glory ja John kuulivat mahtavan kaupungin etäisen humun, tuon suuren kaupungin, joka hyrskyävän meren lailla ympäröi heidän pyhää saartaan, ja yhteenliittyneiden käsiensä valtimoissa he luulivat tuntevansa maailman valtasuonen tykytyksen. Enkeli oli tullut alas taivaasta ja henkäissyt vetten pinnalle, ja katso, tämä oli kaikesta huolimatta Jumalan oma ihana maailma.
John saattoi Gloryn kotiin, ja he erosivat Gloryn ovella. "Älä tule sisään tänä iltana", kuiskasi Glory. Hän tahtoi olla yksin voidakseen ajatella ja muistella kaikkea uudestaan, joka sanaa, joka katsetta. Yksi ainoa pitkä kädenpuristus, ja sitten he erosivat.
John palasi kotiinsa puiston kautta ja koetti astua juuri niitä kohtia myöten, joita Gloryn jalat olivat koskettaneet. Saavuttuaan Buckingham Gaten luo hän kääntyi takaisin ja kulki puiston ympäri ja sitten vielä kerran sen ympäri ja sitten samoin uudestaan. Kellot ilmaisivat lyönneillään ajan kulun, vaunut kiitivät länteen päin kuljettaen juhlapukuisia naisia, jotka palasivat kotiin teattereista, vyöryvä liike eteni etenemistään häviten vihdoin kokonaan, mutta yhä vielä John käyskenteli, ja tuuli lauloi hänelle lauluaan.
"Ei Jumala meitä siitä moiti", ajatteli hän. "Me olemme luodut rakastamaan toisiamme." Hän otti hatun päästään antaen tuulen puhaltaa tukan läpi, ja hän oli onnellinen, onnellinen! Joskus hän sulki silmänsä, ja silloin hänen taas täytyi uskoa, että Glory käveli hänen vieressään astuen tasaisin askelin hänen rinnallaan kuutamossa, Glory, tuo säteilevä, vieno naisolento.
Päivän sarastaessa oli tuuli tyyntynyt, puisto oli aivan hiljaa, ja Johnin askeleet kuuluivat hiekkakäytävällä. Idässä ilmaantui keltainen loimo taivaalle, ja kylmä tuulenpuuska lehahti puistossa ennustaen päivän tuloa ja pannen puitten latvat vavahtelemaan, lammen pinnan väräjämään, linnut visertelemään ja koko maailman heräämään unestaan.
"Rauhan huone se ja pyhä paikka, missä lepää vieno tyttö tuo."