"Kyllinkö hyvä?" huudahti John, ja silmänräpäyksen ajan hänen iloinen naurunsa kajahti kovemmin kuin laulu tuolta sisältä.
"Mutta luuletko maailmankin ajattelevan niin?"
"Luulen varmaan. Mutta kuka siitä välittää, mitä maailma ajattelee?"
"Me välitämme, armas — meidän täytyy välittää!" Ja sitten Glory rupesi, laulun yhä kajahdellessa, moittimaan itseään matalalla äänellä, mielessään kalvava tunne siitä, että hän teeskenteli. Hän rupesi puhumaan, kuinka vaarallista hänen entinen elämänsä Lontoossa olisi heille. Hän puhui muukalaisklubeista, varietee-teattereista ja kaikesta tuosta loasta ja liasta, jonka läpi hänen oli pitänyt kahlata. "Kaikki tietävät tuosta, armaani. Etkö ole koskaan ajatellut sitä? Sinun velvollisuutesi käskee sinua ajattelemaan sitä."
Mutta John nauroi taas iloisesti. "Ja mitä kaikki tuo merkitsee?" sanoi hän. "Maailmassa on enimmäkseen alhaisia, itsekkäitä, lihallisia olentoja, jotka eivät voi käsittää jaloja tarkoitusperiä. Jokainen tienraivaaja sellaisessa maailmassa panee itsensä alttiiksi parjaukselle ja pilkalle, uhkaapa häntä sekin vaara, että hänet suljetaan hulluinhuoneeseen. Mutta kukapa ei kumminkin mieluummin olisi Pyhänä Theresana kopissaan kuin Katariinana Venäjän valtaistuimella? Ja mitä sinusta oikeastaan voitaisiin sanoa? Että olet vaeltanut tulisen pätsin läpi ja tullut ulos vahingoittumattomana. Sitä parempi — sinä olet itse elävänä esimerkkinä siitä, että on mahdollista vaeltaa tämän pahan Babylonin läpi puhtaana, saastatonna."
"Niin, jos olisin mies — mutta naisen laita on aivan toinen. On kunnia miehelle, jos hän on voittanut maailman, mutta häpeä naiselle, jos hän on taistellut maailmaa vastaan. Niin, usko minua, minä tiedän mitä sanon. Se se juuri on naisen elämän julma tragedia, koettakaapa salata sitä kuinka tahansa. Ja sitäpaitsi sinä olet huomattu henkilö, ja sinun täytyy ottaa huomioon perheesi ja setäsi. Kuvittelepas, miltä tuntuisi, jos maailma osoittaisi sinua sormellaan, ivaisi sinua — sinun tointasi — sinun korkeata, jaloa tarkoitusperääsi — ja yksinomaan minun tähteni! Sinä lakkaisit rakastamasta minua — ja minä — minä —"
"Kuulepas nyt!" John oli tuskin saattanut pysyä paikoillaan katukäytävällä. "Tässä minä seison! Tässä seisot sinä! Syöskööt yleisen opinionin aallot meitä vastaan, me seisomme tai kaadumme yhdessä!"
"Oi, oi!"
Glory itki nojaten Johnin rintaan, mutta voi kuinka sekavia tytön tunteet olivat! Iloa, tuskaa, riemua, pelkoa, toivoa, pettymystä! Hän oli koettanut halventaa itseään Johnin silmissä, mutta hänen sydämensä olisi pakahtunut, jos tuo hänen aikeensa olisi onnistunut. Hän ei ollut onnistunut, John oli voittanut, ja sitä oli vielä vaikeampi kestää.
Toisesta kerroksesta kaikuivat laulun viimeiset sävelet: