"Minä voin."
"Hyh! Tuollainen arvostelija! Mutta kuulepas mies, mitä konstia tuo on, ettet sano tytön nimeä?"
"Minä tuon hänet tänne, täti."
"No totta kai sinä nyt sen teet, ja teekin se pian."
Tämä tapahtui sunnuntaina, ja ensimmäinen posti maanantaina toi Johnille Gloryn kirjeen. Se tuli kuin musta pilvi, kuin myrsky, joka repi hänen sydänjuuriaan. Hän luki sen uudestaan, ja kun hän oli yksin, purskahti hän nauruun. Hän päätti lukea kirjeen kolmannen kerran ja lopetettuaan sen tunsi hän kurkussaan jotakin, joka oli aivan tukahduttaa hänet. Hänen ensimmäinen tunteensa oli raivo. Hän olisi tahtonut ravistaa Glorya, loukata häntä, kysyä häneltä, oliko hän hullu vai luuliko hän Johnia hulluksi. Tahtoiko hän tehdä Johnista pelkurin siksi, että hän itse oli pelkuri ja maailman orja, ja siksi, että hän kammosi taistella silmästä silmään maailman kanssa? Tahtoiko hän, että John raukkamaisesti antautuen läksisi Lontoosta, jossa häntä oli potkaistu, lähtisi kuin lyöty koira häntä koipien välissä?
Tämän perästä seurasi jäinen, hyytävä tunne ja kamala tieto siitä, että tässä oli mahtavampia voimia liikkeellä kuin pelkkä inhimillinen heikkous. Maailma itse, suuri, säälimätön maailma tahtoi taas erottaa heidät kuten ennenkin, mutta tällä kertaa iäksi — ei ystävällisen hoitajan tavoin, joka vie lapset hetkeksi toisistaan, vaan niinkuin valtava koski, joka repii vuoret kahtia. "Jätä maailma, poikani, ja palaa täyttämään luostarivalaasi." Olisiko mahdollista, että tämä oli vain toinen muistutus hänen lupauksensa rikkomisesta?
Sitten tuli sääli. Jos Glory oli maailman orja, niin kukapa meistä ei ollut kahlehdittuna johonkin? Ja pahin orjuus oli itsensä orjana oleminen. Mutta se oli semmoinen syvä kuilu, jonne hän ei uskaltanut katsoa. Sitten hän alkoi ajatella Glorya hellästi ja selitellä itselleen, kuinka paljon Gloryn täytyi uhrata hänen tähtensä. Hän muisti vihansa ja häpesi.
Viikko kului, ja hän jatkoi työtään toivottomuuden vallassa, aivan kuin haaksirikkoinen laivan hylky ilman purjeita ja peräsintä, ympärillä riehuva meri. Joka iltapäivä hänen palatessaan Sohosta tuli rouva Callender eteiseen häntä vastaan, uusi komealla nauhakkeella koristettu myssy päässään, ja huomatessaan, että John oli yksin, hän lausui aina: "Ei siis vielä tänäänkään."
"Ei tänään!" oli Johnin tapana vastata, ja sitten he koettivat hymyillä. Mutta kun rouva Callender huomasi, mikä kärsimyksen leima oli painunut Johnin kasvoille, sanoi hän vihdoin: "Kuule, poika! Ne, jotka kuolevat rakkaudesta, rakastavat liian paljon."
Seuraavana sunnuntaina iltapäivällä John läksi taas Clement's Inn'ille. Hän oli vihdoinkin päättänyt, mitä hänen tuli tehdä, ja hän oli tyyni, melkeinpä tyytyväinen. Mutta hänen onnensa oli kuin kurpitsa, joka oli kasvanut yhdessä päivässä, ja jonka aamuaurinko oli näivettänyt.