"Voi, tuokaa!" sanoi Polly peittäen silmänsä puolittain silmäluomillaan.
Herra sanoi hiljaa jotain Glorysta, mitä tämä ei voinut kuulla, ja heilutti sitten valkoista hansikastaan sanoen: "Terve" ja meni.
"Onko hän naimisissa?" sanoi Glory.
"Naimisissa! Herra varjelkoon, ei toki! Mitä hullunkurisia ajatuksia sinulla on!"
Kello oli kymmenen minuuttia yli kymmenen kun tytöt aika kyytiä marssivat sairashuoneen ovelle, yhä vielä puhua lörpötellen ja tuoden mukanaan lupapäivä-iloaan vielä tuonne tuskan asunnon alueillekin. Ovenvartia häristi heille sormellaan leikillisen ankarasti, ja eräs valvova sisar, joka valkoisessa puvussaan kulki porttikäytävän läpi, seisahtui sanomaan, että joku oli kaivannut toista tytöistä.
"Minua — tietysti minua", sanoi Polly. "Täällä on minun veljeni eräästä luostarista, eikä hän siedä ketään muuta kuin minua luonaan. Minä näännyn kuoliaaksi vielä hänen tähtensä."
Mutta nyt kaivattiinkin Glorya. Vaimo, jonka John Storm oli pelastanut kadulta, oli kuolemaisillaan. Glory oli ollut avuliaana häntä hoitamassa, ja eukkoraukka oli nyt koettanut säilyttää hengenkipinää voidakseen sanoa Glorylle viimeiset sanottavansa ja tervehdyksensä. Hän ei enää voinut nähdä ketään, mistä syystä Glory kumartui hänen vuoteensa yli ja puhui hänelle:
"Tässä minä olen, mummo; mitä tahtoisitte?" Nuoret punottavat kasvot painautuivat lähelle vanhoja kalpeita poskia.
"Hän puheli minulle ystävällisesti ja puristi minun kättäni. Se on totisen totta. Antakaa minulle musta vaate kirstulle ja pyytäkää häntä seuraamaan."
"Kyllä, mummo, kyllä. Minä — lupaan — minä — ooh!"