"En koskaan, täti!"
"Unohdat. Älä väitä vastaan."
"En koskaan!"
"Minä näen sinut viimeisen kerran, poika. Minä tiedän sen… ja minä pidän sinusta kuin omasta pojastani."
"Täti, täti, älkää ottako asiaa niin murheelliselta kannalta."
"Ja on sekin, että pikkuinen tytönheiskale saa aikaan tuommoisen häiriön!"
"Ei, täti, se on aivan minun oma tuumani — täydellisesti minun."
"No niin, tietysti! Mies on vaimon pää, mutta vaimo sitä päätä kääntää!"
He söivät päivällistä yhdessä ja läksivät sitten ajamaan Sohoon. John puheli koko ajan kiihkeän innokkaasti, mutta vanha rouva istui synkkänä ja äänetönnä, hiukan vain huoahtaen silloin tällöin. Downing-kadun kulmassa John astui pois vaunuista mennäkseen tervehtimään pääministeriä, ja vaunut läksivät edeltäkäsin Sohon pappilaan.
Sanomalehtipoika kulki alas Whitehalliin päin tarjoillen iltalehtiä. John osti yhden ja huomasi heti ensi sivulla oman nimensä. Siinä seisoi: "Toisessa paikassa mainitsemamme uutinen, että isä Storm aikoo jatkaa sitä työtä, josta urhoollinen isä Damien juuri on muuttanut manalan majoille, herättää varmaankin sekä iloa että surua — iloa siksi, että on vielä olemassa tuollaista jaloa innostusta, joka aikaansaa sellaisia päätöksiä, surua siksi, että Lontoon kirkko kadottaa niin paljon, kun tuo urhoollinen, harras, itsenäinen ja uhrautuva pappi eroaa… Jo sekin oli hyvin huomiotaherättävä seikka, että lordin poika, kreivikunnan perillinen vapaaehtoisesti rupesi elämään köyhänä Sohossa, joka on väkirikkaimpia, kurjimpia ja huonoimmin hoidettuja nurkkia koko kristikunnassa —"